GNOSTINEN VIISAUS JA PORNO

Ihmisen ja eläimen välillä on ero, jolla merkitystä monissa piirteissä. Eläimen ruumis ei ole seksuaalinen siten, että eläin haluaisi, kuvittelisi, reflektoisi toimintaa, johon se päätyy, kun tilaisuus on sopiva. Toiminta on ikäänkuin irrallinen eläimen tavanomaisesta olemisesta: syömisestä, nukkumisesta, etsimisestä, pakenemisesta ja oleilusta. Kun tilaisuus paritteluun tulee, se joko toteutuu tai ei, riippuen ruumiin kemiallisesta valmiudesta.
Jossakin vaiheessa ihmisen esi-isä muuttui tässä suhteessa. Gnostisessa perinteessä on pohdittu tilannetta, jossa Adam - siis ihminen - menettää eläimen viattomuutensa ja saa seksuaalisen ruumiin, mikä tarkoittaa Adamin inkarnoitumista tähän maailmaan mutta eri tavoin kuin eläimet: Adamilla on sekä viattomuuden muisto että tietoisuus uudesta ruumiistaan, jonka kanssa hän ei tule koskaan pääsemään samaan tasapainoon kuin oli viattomuudessaan.
Viattomuuden tilassa olevat elävät luojansa vallan alla, hyvässä järjestyksessä, jossa saattaa tulla syödyksi mutta ei koskaan joudu ajattelemaan, muistamaan, reflektoimaan tai katumaan, ei toivomaan, kuvittelemaan eikä laskelmoimaan.
Gnostisessa perinteessä lähdettiin kuvasta, jossa Adam joutuu muutosvaiheessa uuden vallan alle. Adam on ansassa uudessa ruumiissaan. Adam on annettu Paholaisen valtaan, jolla gnostisen perinteen ajattelijat tarkoittivat ihmisen omaa tietoisuutta, koko tuota arsenaalia kuvitella, joka eläimeltä puuttuu. Paholainen tekee Adamille "sanomattomissa olevia ilkeyksiä", käyttää hyväkseen tämän seksuaalista ruumista ja panee tätä kaikkiin reikiin synnyttäen samalla sammuttamattoman halun saada kaikkea tätä lisää ja samaan aikaan kieltää, että itsellä on tällaista halua.
Jos ihminen tyytyisi haluunsa ja pyrkisi sitä suoraan tyydyttämään, tilanne ei olisi paholaismainen. Tilanne on Paholaisen juuri siksi, että Adam käyttää aikansa ajattelemiseen, muistamiseen, reflektoimiseen ja katumiseen, toivomiseen, kuvittelemiseen ja laskelmoimiseen. Näin Paholainen virittää seksuaalisen ruumiin kautta tyydyttämättömyyden myös ihmisten väliin.
Pornografia on tämän myytin varjopuoli, kuten William Irving Thompson sanoo kirjassaan The Time Falling Bodies Take to Light. Pornografia edustaa ihmisrodun muistia, joka riehaantuu kuvittelukyvyssä. Se on muisti, jossa muinainen ero ja ihmiseksi tuleminen kaikessa suoruudessaan ja selkeydessään tulee aina uudelleen näkyväksi. Me etsimme keinoa olla viattomia, näyttää suoraan, mitä me teemme ilman piirteitä, joita olemme kehittäneet ajattelun kautta. Pornografia paljastaa yhä inkarnoitumisen shokin: toisaalta toiveen palata suoraan toimintaan ja katsoa sitä suoraan silmiin, toisaalta kammon lihaa kohtaan, joka on jo niin viljelty, ettei siinä ole mitään mahdollisuutta viattomuuteen.
Samalla on selvää, että juuri seksuaaliseen ruumiiseen joutuminen ja maailman erotisoituminen on ratkaisevaa inhimillistymisessä. On surullista, että se on synnyttänyt moralismin, teennäisen puhtauden, kuvitelman hengestä, jota seksuaalisuus ei muka kosketa. Paholainen on siinä kohdassa tehnyt pahempaa työtä kuin missään muualla, siis itse olemme tehneet.

JV, 2006

CASARSAN OPETUS

Amerikkalaisuus valtasi Eurooppaa kuin pyörremyrsky 1930-luvulla. Se on "modernisaatiota", samaa, mitä Olavi Paavolainen päätti lähteä katselemaan "Eurooppaan". Se oli avaruutta, vapautta, moninaisuutta, tavaraa ja musiikkia; ainakin alkuun näytti, että se oli kaikkea uutta ja myönteistä. Moni eurooppalainen intellektuaali suhtautui sekä ihastuneesti että epäillen: elämänilo ja jonkinlainen aiemmin tunnettu helppous oli hienoa, varsinkin nuorille, mutta toisaalta monet asiat alkoivat näyttää yhdentekeviltä, kun ne joutuivat uudella tavalla rinnatusten uuden ja vanhan kanssa. Ikäänkuin mittatikku olisi kadonnut vaikka todellisesti kävi vain niin, että eurooppalaiset alkoivat ymmärtää, mitä "moderni" tarkoittaa. Itse luotu näkyi paremmin naapurin peilissä.
Monia tämän muutoksen vastustajia on niputettu konservatiiveiksi tai peräti taantumuksellisiksi. Nämä vastustajat uskoivat yhä omaan kieleensä ja näkivät, että taidon mukaan tehty (musiikki, tavara, teos, elämä) on arvokkaampaa kuin heppoisen mallin mukaan imitoitu tunne, jota uudet asiat propagoivat. 30-luvulla Martin Heidegger ilmaisi epäilyksensä sille, että eurooppalaiset ottavat teini-ikäiseltä ja läpeensä sivistymättömältä Amerikalta mitään, muotoa tai sisältöä. Antonio Gramsci näki USAn nousevana voimana mutta niin historiattomana, että sitä ei pidä seurata.
Pasolini katsoi Friulissa ympärilleen ja näki mitä oli yhä jäljellä. Bologna osoitti, millainen on yksi Italia, yksi kieli ja yksi mieli. Maakunnissa oli edelleen muita mieliä ja kieliä. Italia kävi läpi samaa kulkua kuin Suomi, jossa maakuntien, "murteiden", perinnäistapojen, pakanallisten uskomusten ja kaikkien erojen poistamista ajettiin tehokkaasti koulun, radion ja terveydenhuollon keinoin. Keinot olivat tehokkaat, kummassakin maassa. Kukaan ei todellisesti vastustanut.
Pasolinin vastustus oli pikemminkin yritystä kysyä, onko pakko viedä kaikki. Kun hän kirjoitti äitinsä kotikielellä, friulilla, hän kirjoitti vieraalla kielellä. Kuitenkin tämä kokeilu oli tärkeä, koska hän ymmärsi, mitä jää sanomatta, jos käyttää yleiskieltä, jonka kehittyminen on kiinni sen suhteesta politiikkaan, kauppaan, tekniikkaan ja siihen, mitä rikkaampi maailma - siis USA - edustaa. Yksittäisen ihmisen tuntemus menettää singulaarisen ominaisuutensa ja muuttuu siksi, mitä psykologit sen tahtovat olevan, tunteeksi, johon voi vaikuttaa kuin kolikolla automaattiin.
Casarsa, Pasolinin kotikaupunki, on varuskuntakaupunki. Yhä se on hyvä paikka akuuttien ja nopeiden seksisuhteiden luomiselle. Kaikkialta Pohjois-Italiasta tulevat 18-19-vuotiaat nuorukaiset hyrräävät testosteronia ja antautuvat aseman luona ja Pasolini dall'Onda -viinipuristamon lähellä nopeisiin kohtaamisiin vieraan kanssa. Casarsassa kuulee yhä monia tapoja puhua italiaa: trentolaista, adigelaista, triesteläistä. Puhetapoja on lukemattomia ja erot ovat yhä olemassa, varsinkin niillä nuorukaisilla, jotka eivät ole käyneet lukiota vaan ovat menneet ammattioppiin. Heissä on toinenkin piirre: he ovat valmiita seksiin kenen kanssa tahansa.
Ovatko nämä kaksi piirrettä, halu ja valmius anonyymiin seksiin ja kouluttamattomuus, toisiinsa liittyviä? Voiko olla niin, että Lännen tavaton halu kouluttaa, kouluttaa, sivistää, kesyttää ei olekaan Valistuksen ja maallisen vallan keino auttaa meidät pois eläimen asteelta vaan todellisesti Kirkon juoni saada meidät luopumaan seksistä?
Voisiko olla, että Pasolini Trilogiallaan tahtoi kertoa myös tämän?
Kun Pasolini esitti yläasteen ja lukion pakollisuudesta luopumista ja television kieltämistä, ajatteliko hän Casarsassa aikaansa viettäviä, omaa murrettaan puhuvia ammattikoulutuksessa olevia poikia, joilla ei ollut moralismia, joka syntyy teennäisestä sivistyksestä, jota loputon koulussa istuminen synnyttää, tämä henkinen, hengellinen ja lihallinen pihiys, joka leimaa yhä enemmän Suomenkin nuoria, tämä "odottaminen" ja "järkevyys"? Sitä ei tapaa paljon missään muualla maailmassa, ei ainakaan ennen kuin ensin jesuiittojen ja nyt englantilaisten koululaitos on vallannut paikalliset mielet ja alkanut muuttaa niitä uuteen suuntaan. Koulu on yhtä kastroiva laitos kuin televisiokin. Kun pojat lopettavat spontaanit seksisuhteet, kulttuuri alkaa olla kuollut.

Pino, 2006

ERÄÄN FILOSOFISEN ELÄMÄN JA ELÄVÄN TUOTANNON ÄÄRELLÄ

Terza B: Facciamo l’appello, 19.9.1969, keskusteluohjelma italialaisella tv-kanavalla RAI 3. Studiossa istuu kolme entistä koulutoveria, joista on sittemmin tullut ”vaikutusvaltaisia miehiä”. Yksi heistä on Pier Paolo Pasolini.
Ohjelmaformaatti perustuu näennäisen vapautuneelle ja tuttavalliselle keskustelulle, jota sävyttää juontajan johdattelema nostalgia. Minkälaisia ”ystävykset” olivat lapsina?
Pasolini esiintyy sen henkilökultin mittaisena, jonka hänen varhainen kuolemansa jätti jälkeensä: kitkaisen ”ylikriittisesti”, herkän karismaattisesti ja piinaavan neuroottisesti elehtien, joskin tapansa mukaan ohjelmallisen kohteliaasti. Hän kieltäytyy osallistumaan keskusteluun siten kuin olisi tarkoitus. Pasolinin mukaan kaikki puhe saa toisen merkityksen televisiossa, kuten hänen keskusteluun kutsutut entiset luokkatoverinsa, porvarillisen uran valinneet miehet saavat kuulla. Ja tottahan se on. Kliseiset fraasit, jotka arkisessa kanssakäymisessä ovat sosiaalisesti miellyttäviä ja siivittävät ajan kulua, muuttuvat tv:n keskusteluohjelmissa banaliteeteiksi, kriittisen katsojan mielessä viihteelliseksi lässytykseksi.

Pasolini syntyi 5.3.1922 Bolognassa ja kuoli väkivaltaisesti 2.11.1975 Roomassa. Hänen elinkaarensa kattoi fasistien pyrkimykset yhtenäistää Italian murteet ja paikalliset tavat kansallisvaltion sateenvarjon alle, toisen maailmansodan kauhuineen, ja sitä seuranneen viihteellistymisen ja amerikkalaistumisen ajan – joka Pasolinin itsensä mukaan tappoi maan sisäisiä kulttuurieroja enemmän kuin huomattavasti Mussolinia tehokkaammin. Toisin kuin muut aikakautensa kulttuurikriittiset intellektuellit, Pasolini ei asettunut poikkiteloin ainoastaan massakulttuurin vaan myös muiden kulttuuria yhtenäistävien voimien kanssa – kohteenaan muun muassa proletariaatin oman kulttuurin tilalle luodut kaikille yhteiset koulutusjärjestelmät ja italian murteita uhkaava kirjakieli. Hän näki myös taidemaailman avantgardismeineen kyvyttömänä vastaamaan ihmisten ja poliittisen tilanteen asettamiin taiteellisiin tarpeisiin, ja piti taiteen maailmaa kahlitsevana, yhtenä yhtenäistävänä, regressoivana voimana muiden mukana, joskin kuitenkin voimakenttänä, joka antoi taiteilijalle toimintamahdollisuuksia ja vapauksia, joita Pasolini käyttikin parhaansa mukaan.
Näihin kehityskulkuihin ja näkemiinsä vääryyksiin Pasolini pureutui aluksi runoilijana, tietenkin kaihtamatta murreilmaisua, pikemminkin sitä kultivoiden samalla kun Italian valtio yhtenäisti maan puhekieltä kilpaa median kanssa. Hän jatkoi romaani- ja näytelmäkirjailijana, elokuvantekijänä ja esseistinä, ja oli läpi elämänsä monialaisuutensa lisäksi erittäin tuottelias. Niinpä hänen filosofiansa ja taiteellinen manifestinsa löytyy palasina monihaaraisen uran varrelta, joskin temaattisesti varsin johdonmukaisessa muodossa, mikäli johdonmukaisuudella ei tarkoiteta modernistista tai rationaalista yhtenäisen palapelin syntyä, vaan pikemminkin tietyn, tässä tapauksessa uutta luovan, avartavan ja kyseenalaistavan linjan säilyttämistä läpi eri tekemisen tapojen.

Huolimatta Pasolinin monialaisuudesta hänen suurin kulttuurifilosofinen kamppailunsa ruumiillistui itselleni merkittävimmin elokuvan puolella, erityisesti niin sanotussa Elämän trilogiassa (1970-1973), joka koostuu kolmesta eri tavoin perinteisiin kansankertomuksen lajityyppeihin perstuvan kirjan pohjalta ohjatusta elokuvasta. Decamerone (Il Decameron, 1970), Canterburyn tarinoita (Canterbury Tales, 1971) ja Tuhat ja yksi yötä (Il fiore delle mille e una notte, 1973) kuuluvat ”kokeellisen elokuvan” väärinymmärretyimpiin, mutta ohittaa ei edellä esitellyn tematiikan kannalta voi myöskään hänen varhaisia köyhien kulttuurin kuvauksia, liian yksioikoisesti sosiaalisten ongelmien parannusta ajavan neorealistiseksi tulkittua Pummia (Accatone, 1961) ja Mamma Romaa (1962), saatikka faabelinomaisia elokuvia, Ricottaa (1963) ja Haukkoja ja varpusia (Uccelacci e uccellini, 1966), jotka ovat näennäisestä keveydestään huolimatta kaukana humorismista, pyrkimyksestä viihdyttää, vaan enemmänkin ilon, emansipaation ja kansanomaisuuden juhlistuksia, auttavia käsiä katsojien tiellä vapauteen. Toki Markiisi de Saden Sodoman 120 päivää -teokseen perustuvalla raa’alla, paljonpuhutulla Salóllakin on oma roolinsa tässä yhteydessä, elokuvana jota on mahdoton ”kuluttaa”, mutta kyynisyydessään se jää omassa mielessäni jälkeen edellisistä. Sitä paitsi näen Salón suorana seurauksena Pasolinin kokemasta epäonnistumisesta Elämän trilogian vastaanottajien suhteen, jälkimmäinen kun ymmärrettiin yksiselitteisen pornograafiseksi – seikka joka johti sen myöhäiseen kaupalliseen menestykseen varhaisessa videoaallossa. Elämän trilogia ei ole itsellenikään rakastetuin Pasolinin elokuvista, mutta juuri se ajaa minua kaikkein eniten kirjoittamaan Pasolinista. Sen ympärille punoutuu kaikki muu, filosofisesti (käsitteen laajassa merkityksessä), mutta myös sen suhteen miten Pasolini on vaikuttanut minuun kaikki nämä vuodet. Elämän trilogia on kaikkea muuta kuin esoteerinen johdanto elämän salaisuuksiin. Se on avoin, perustava ja puhdas rike, murtuma ja eräänlainen Pandoran lippaan avaaminen, eräs omalakinen ja vaikeasti avautuva olemisen ja elämisen metafysiikan puhkaisu. Siinä valmiiksi tuotettu ja porvarillis-rationalististen esi-isien sopimuksien varaan nojaava seksuaalisuus murretaan, ja siinä ilo, luovuus ja ihmisenä olo palautetaan taiteen ja viihteen tuolle puolen. Sinne tuolle puolen janoan minäkin, ja sinne olen omalla tavallani (ehkä ikuisella) matkalla. Kyse on siis Pasolinista kirjoittamisen halun lisäksi henkilökohtaisen itsetutkiskelun ja tunnustuksen tarpeesta.
Pasolini on vienyt meidät jonkin äärelle, mistä ei vielä olla paljoa keskusteltu. Pasolinin massa- ja kansankulttuurin ajattelu, yhdistettynä siihen kuuluvaan kriittisyyteen taide-elokuvaa ja sen instituutiota ja kahlitsevia konventioita vastaan, ei toistaiseksi ole saanut ansaitsemaansa huomiota. Hänen koulutusjärjestelmäänsä koskevat huomiot ovat nekin ainaisesti ajankohtaisia. Koulutus tahkoo meistä sarjatuotettuja subjekteja siinä missä televisiokin. Lähdenkin omalta osaltani hakemaan tukea omalle etsinnälleni, ymmärrystä en niinkään Pasolinista vaan hänen avaamistaan ajatuksistaan ja näkökulmistaan, oppimaan kirjoittamisen kautta yhdeltä länsimaisen kulttuurikritiikin kirkkaimmalta mutta vaikeudessaan turhan marginaaliseksi muodostuneelta ajattelijalta. Pasolini on yksi avain matkalla turvattomaan totuuteen. Sille pyhitän omat puheenvuoroni tässä blogissa.

MR

ELÄMÄN TRI-GO-NO-METRIA

Pier Paolo Pasolinin Elämän trilogia (Trilogia della vita; 1971-1974) oli kyynistymistä ja kulutuksellisuutta kammoavan taiteilijan yritys kuvata synnitöntä seksuaalisuutta, jota kristinusko ja tädit eivät ole vielä koskettaneet likaavilla ajatuksillaan. Yritys oli romanttinen, kuten ohjaaja itse myöntää. Toisaalta hän tiesi omasta itsestään, että keskuudessamme - tai ainakin hänen keskuudessaan, tuolloin - oli vielä paljon synnitöntä seksuaalisuutta, joka ei ollut pilaantunut: se oli ilon, huojennuksen, nautinnon, erityisesti antautumisen seksuaalisuutta. Pasolini tahtoi uskoa, että muualla kuin Kristikunnassa yhä eli tällainen ilo. Hän oli kokenut sitä Casarsan, Bolognan ja Rooman lisäksi myös matkustaessaan jälkikolonialistisena turistina Lähi-Idässä.
Hän tahtoi osoittaa elävin kuvin, kuinka pilaantumatonta on myös pilaantumattoman kansan liha. Ihmiset kohtaavat, syttyvät toisiinsa ja yhtyvät, antautuvat toisilleen. Mukana ei ole kolmatta, joka näkisi kaiken valmiiden ajatusmuotojen läpi ja näkisi toimijoita kirkkaammin sen, mikä kohtaamisesta syntyy. Me, Lännessä, olimme jo ohittaneet tuon mahdollisuuden isävihan, insestikiellon ja häpeän vuoksi, näiden lahjojen, joita ilman emme voi elää ja kokea olevamme ihmisiä.
Pasolini sai huomata, että länsimainen kristitty silmä näkee kaikessa riettautta, myös siinä, mikä sille esitetään kauniina ja taidokkaasti kontekstoiden muualle kuin tänne. Jokaisesta katsojasta tuli seksituristi, joka tirkisteli, nautti salaisesta halusta, masturboi ainakin mielessään - ja pelkäsi, että kohta ruotsalaiset sosiaalitantat paljastavat halun, tirkistelyn ja masturboinnin.
Elokuvan idealismi oli siis todettava epäarvoksi.

Taiteen sisälläkin taiteen synkkä sisar vei voiton sisällöstä: mitä tahansa voi näyttää, myös omassa kontekstissaan, ilman irrottamista yhteydestään, mutta tämä kulttuuri, jossa me katsomme, irrottaa minkä tahansa ja muuttaa sen pornografiaksi. Me emme voi muuta. Meillä ei ole muuta tapaa käsitellä asiaa, jonka merkityksenanto on pilattu meissä jo valmiiksi.
Pasolini otti raskaasti huomion, joka hänen olisi pitänyt tehdä jo paljon aikaisemmin. Hän ei voinut tuoda viattomuutta Länteen mutta kaikki, mitä hän teki, vei viattomuuden myös toisilta. Viattomuus oli osa pornografiaa, sen merkitystäantava osa: niin kauan kun pornografia pysyy kuvana (tai kuvankaltaisena, välimatkan päästä nähtynä, tai kielen kautta kuviteltuna kuvana), sen katsojaan liittyy voimakas puhtauden ja viattomuuden illuusio. Katsoja saa itse päättää, millä tavoin kuva vaikuttaa häneen: tätiä se likaa, lasta se ei edes kosketa, miestä tai naista se voi kiihottaa, antaa kauneuselämyksen tai inhottaa. Puhtaus ja viattomuus on siinä, että vasta kasvatuksen ja tottumuksen kautta kuvalla on jokin tunnistettava vaikutus. Ja meistä kukin voi huomata sen pienen välimatkan, empimisen ja epävarmuuden, joka vallitsee näkemisen ja tunnistamisen välissä. Vaikka merkityksenanto on jo pilattu, kuva itse ei pilaa meitä eikä itseäänkään.
Luis Buñuelin elokuvassa Vapauden aave (Le Fantôme de la Liberté, 1974) isä ja äiti saavat käsiinsä kuvia, joita vieras mies on antanut tyttärelle puistossa. He erottavat tytärtä valvoneen palvelijan, määräävät tyttären huoneeseensa ilman päivällistä. Sitten he alkavat kaksin katsella kuvia, joiden kunkin kohdalla päästelevät inhonsekaisia ääniä. Kuvissa on Eiffel-torni, Sacre Coeur-kirkko ja muita kuuluisia nähtävyyksiä. Lopulta naisen jalka kietoutuu miehen ympäri ja äänet muuttuvat nautinnollisiksi.

Erityisen outo tämä välimatka ja viattomuus ovat kirjallisessa pornografiassa. Kirjallista pornografiaa ei ole koskan jahdattu samalla innolla kuin kuvallista. Lukutaitoa pidetään jo niin hienostuneena ominaisuutena, että sen myötä oletetaan syntyvän arvostelukyvyn, joka pelastaa kirjallisen pornografian lukijan. Sanojen ja kuvitellun (mieli-kuvan) suhde on kiinni lukijasta ja hienostunut lukija tuskin luo rivoja kuvia edes tekstistä, joka sellaiseen innoittaa. Esimerkiksi Jumalaisen Markiisin romaanit ovat vaarattomia, koska niiden pornografinen lukeminen edellyttäisi lukijalta kokemuksia, joiden kautta voisi oivaltaa tekstin rivouden. Lukutaitoisella tuskin on sellaisia kokemuksia!
Kirjallinen pornografia on myös aina ongelmallista, koska pelkkien ruumiintoimintojen kirjallinen kuvaaminen on ikävystyttävää. Pornografisessa kirjallisuudessa onkin tapana pitää lukijan viattomuutta - ja siis välimatkaa - yllä sävyttämällä muuten fysiologiseksi luetteloksi jäävä kuvaus huumorilla, ironialla, liioittelulla tai moralistisella huvittuneisuudella. Fanny Hill (John Cleland, Fanny Hill, or Memoirs of a Woman of Pleasure, 1749), klassikko tällä alalla, on iloittelu, jota on vaikea ymmärtää pornografiaksi. Samoin Guillaume Apollinairen Hirveä Horspodar (Les Onze Mille Verges, 1912) on niin tolkuton ja hauska (osittain hurmeisen kaameakin), että sen pornografinen luonne jää näiden liioitteluiden varjoon. Camille Brumontin Auto-ca-fé (vuodelta 1992) tekee pilaa fysiologiasta ja pornografian tyylilajista; Auto-ca-fén lukemisessa ei ole mitään ongelmaa, mutta siitä tehdyn elokuvan katsominen voisi jo viedä rauhan.
Kirjallinen pornografia osoittaa konkreettisesti, kuinka paljastaminen kääntyy helposti luetteloiksi, joissa ei ole mitään voimaa. Peittäminen ei enää toimikaan vastavoimana, koska luettelot ovat tyhjentäviä eivätkä jätä jäljelle muuta kuin lukijan viattomuuden, joka ei nyt toimikaan innoittavana vaan merkitystä syövänä tekijänä. Koska kirjallinen pornografia nojaa lukijan kuvittelukykyyn, hänen luomaansa kuvaan, mitään variaatioita ja uusia kuvia ei ole tarjolla samalla tavalla kuin loputtomassa internet-pornossa, jossa samoja asioita, eleitä, asentoja, toimia tekevät aina uudet, uudet tuhannet ruumiit. Lukijan mielikuvitus ei synnytä tällaista variaatiota, joten se ei menetä välimatkaa koskaan: se tietää itse luovansa sen, mistä kiihottuu tai pitkästyy.

Viimeisesä romaanissaan Petroliossa Pasolini yhdistää mielen kuvat ja oletetun todellisuuden tavalla, josta lukija ei koskaan varmuudella tiedä, kummassa kuljetaan. Päähenkilön sukupuolikin on epäselvä vaikka se onkin jokin kaiken aikaa ja eri suurimman osan aikaa. Mielen kuvat ja maisemakuvat kietoutuvat toisiinsa jatkuvana vyyhtenä, jota oppii hiljalleen lukemaan ja joka on tavattoman nautinnolllista, koska se tuntuu vastaavan niin moneen oman kokemukseen, jonka on joutunut joskus keskeyttämään ulkoisen kiellon, sisäisen häpeän tai vain pelon vuoksi, kun ei ole tiennyt, minne saattaa joutua. Ohjaaja João Pedro Rodrigues on parissa elokuvassa antanut vallan henkilölle, joka kuljettaa katsojaa siinä välimaastossa, jossa ei ole kukaan sanomassa, mikä on totta, mihin voi tarttua (esimerkiksi O Fantasma, 2000, ja Odete, 2005). Antauminen useimmiten voittaa pelon, vaikka katsoja ensin olisikin hämmentynyt. Silmä ei kuitenkaan ole kokonaan pilalla…
Pasolini ei ehtinyt tehdä tällaista elokuvaa vaikka hänen Saló-elokuvaansa voisi arvioida myös niin, jollei kirjallinen tausta ja Italian poliittinen elämä 1970-luvulla pakottaisi yhä tulkitsemaan Salón tutun vallan kaavan mukaan. Saló antaa kaikki edellytykset eräänlaiseen vanhanaikaiseen katsomistapaan: katsoja voi ajatella kuvat mielen kuvina, ilman poliittista tai ideologista sanomaa, ikäänkuin oman elämäni pornografia olisi heijastettu kankaalle, ilona, väkivaltana, nautintona, kiduttamisena, ja muina haluina, joita sisältäni löytyy, mutta joista suurinta osaa en koskaan voi kertoa (ja suuri osa meistä kieltää edes sellaisia ajattelevansa). Silloin Saló olisi halun elokuva, joka ei vain näytä sitä, minkä haluan, vaan ennenkaikkea antaa juonen halulleni, jolloin voin nähdä, kuinka haluni rakentuu siellä, minne en muutoin näe. Latinan kantasana halulle viittaa sekä johonkin, joka puuttuu, että outoon tunnelmaan, jossa istuu kädet sylissään eikä tarkalleen tiedä, mitä pitäisi haluta.

JV, 2006

EHDOTTOMASTI KIELLETTÄVÄ!

Camille Paglia toteaa, että taiteella on synkkä sisar, pornografia, joka on taidetta sekin, mutta alkuperäisellä tavalla, pelkkänä skandaalina. Kuva sinänsä on aina haaste sille, mikä on olemassa muussakin muodossa. Ihmisen kuva on erityisen paha haaste, kuten Muhammed hyvin oivalsi kieltäessään ihmisen kuvaamisen. On skandaali tehdä kuva sellaisesta, joka saattaa astella sisään samaan tilaan kuin kuvansa. Kumpi on silloin totta? Kumpaa on katsottava? Kumpi vakuuttaa? Taiteen sisar esiintyy riettautena, jonka tarkoitus on piristää kaikkia. Kuten olemme huomanneetkin, yhä uudelleen pornografinen aineisto tunkeutuu taiteeseen, piristääkseen meitä ja asettaakseen taiteen päämäärät taas keskusteltaviksi.
Paglian ajatuksenjuoksua seuraten voi myös sanoa, että alunperin seksuaalisuutta kuvaava taiteen synkkä sisar oli vain pelkkää pakanallista (kristillisyyttä edeltävää) kuvakieltä, joka paljasti ilmeisen. Se ei yrittänyt olla muuta: se kuvasi, mitä näki. Mutta uusissa tilanteissa se kadotti ilmeisyytensä, siis lähtökohtansa, ja joutui oudoille teille: se ei enää kuvannut ilmeistä vaan alkoi olla tapa, jolla ilmeistä peiteltiin.
Peitteleminen synnytti pornografian, lajin, joka on kehittynyt omalakisesti. Se on ollut paljastavaa mutta jo ainakin sata vuotta siihen on liitetty moraalisia merkityksiä, samaan tapaan kuin uskonnollisaiheiseen taiteeseen. Kun jälkimmäinen on "arvokasta" laadusta riippumatta, edellinen on "arvotonta" laadusta riippumatta. Uskomus on että kun jälkimmäinen väkisinkin ylentää ihmistä (vaikkei tahtoisikaan tulla ylennetyksi), edellinen alentaa yhtä väkisin. Kumpaankaan ei käy neutraali tarkastelu vaikka molemmat ovat yhtä tendessimäisiä, toistavia ja harmittomia. Uskonnolliseen liittyy "täytyy", pornografiseen "ei saa", yhtä jyrkästi. Molemmilla on valvojansa: uskonnollisella kasvatus (täytyy-täytyy), pornografisella vanhapiikatädit (ei saa - ei saa).

Pornografia on tunnistettu ongelmaksi, koska se ei ole enää vain taiteen synkkä sisar vaan se on alkanut määrätä silmää, joka katselee maailmaa. Se ei enää näytä vaan peittää, mutta kaiken aikaa ei ole selvää, mitä se peittää ja mitä se näyttää. Tämän ovat monet taiteilijat saaneet huomata, kun he ovat otaksuneet, että taiteella on jollakin tavalla valtaa tottumuksen yli, vallan yli, että taiteella on kyky muuttaa suuntaa ja jopa pakottaa katsomaan toisin. Pornografia on kuitenkin sotkenut tämän voiman: taiteella on yhä voimansa mutta se on kuin jännitehäiriössä, arvaamaton ja vailla selvää kontekstia. Synkkä sisar saattaa paljastaa taideperheen salaisimmatkin dokumentit hetkellä, jolloin kaiken pysyä ylevänä!
Mutta ei ainoastaan ylevä ole vaarassa. Vaarassa on myös pilaantumaton ja synnitön, modernismin kielellä "aito". Vaikka aitouden olemassaolo on haastettu vakavasti, monelle ihmiselle yhä edelleen on olemassa jako aitoon ja epäaitoon. Tällä erolla on heille merkitystä. Jopa pornografiassa he pystyvät erottamaan sen, mikä on näytelty ja "tehty", siitä, mikä on spontaania ja aitoa. Miksi muuten joitakin kiinnostaisivat salaa kuvatut tunnettujen henkilöiden seksifilmit? Ne kiinnostaavat aitouttaan! (Mikä käsite! Ei ole ihme, että niin moni teoreetikko tahtoo sen kielletyksi.)

Pino, 2006

VISUAALINEN SUBLIMOINTI?

1900-luvun alussa Freudia häiritsivät seksuaalisuuden korviketoiminnot, koska ne eivät sopineet hyvin hänen ajatukseensa ihmisen seksuaalisuudesta. Vaikka hänen potilaillaan oli mahdollisuus seksiin toisen ihmisen kanssa, potilaat useimmiten valitsivat jonkin muun tavan: fetissin, itsetyydytyksen, tirkistelemisen, kivun tai pidättymisen. Nämä olivat peittoja, joita ihmiset itse virittivät itselleen. He valitsivat muita aistisia tapoja kuin sen kokonaiskokemuksen, joka liittyy seksiin toisen ihmisen kanssa. Freudille kokonaiskokemus oli penetratiivinen seksi, jossa ihmisten yhtyminen, antautuminen ja mukana oleminen on parhaiten mahdollista. Hän olisi suuresti hämmästynyt, kuinka penetraatio on saanut feminismissä esille uusia vanhapiikatätejä, esimerkiksi Andrea Dworkinin, jonka mukaan "jokainen penetraatio on raiskaus ja loukkaa toisen koskemattomuutta". Andrea Dworkin on tosin kuolemansa jälkeen (miten ihmeelliseksi maailma onkaan mennyt!) julkaissut netissä huomautuksen, ettei hän eläessään koskaan sanonut noin. Hän korjaa tarkoittaneensa, että patriarkaatissa penetraatio, sisään työntyminen, on aina vallan manifestaatio, joten patriarkaatissa penetraatio on aina raiskaus. Onko muita kaatteja? Lähistöllä? Ehkä taivaissa, ratki taivaissa?
Tätien mielestä juuri penetraatio on kaiken aikaa ollut askel, jota ei olisi pitänyt ottaa. Tässä he ovat hyvin samoilla linjoilla Vanhan Testamentin kanssa, joka luettelee (Moos III, 18), keitä kaikkia ei saa panna.
Freud huomasi, että seksuaalisuutensa peittäjät katselivat, haistelivat, siirsivät nautinnon toisaalle tai tukahduttivat sen tietoisesti. Kun Jumalainen Markiisi puuttui tähän diskurssiin, hän erityisesti pilkkaa näitä korvikkeita. Freudille sen sijaan korvikkeet näyttäytyivät mahdollisuutena pahaan, jonka ensiaste oli yksilön neuroosi.

Suurelle yleisölle - eli kuten Ortegan ja Reichin jälkeen voi sanoa, massoille - tällaiset toiminnot tai sublimaation tavat eivät enää synny omasta päästä, kummastakaan. Päinvastoin, ne on hyvin organisoitu aivan muista päistä. Fasismin massapsykologiassa Reich kuvaa mekanismia, jolla fasistinen luonnetyyppi, massaihminen, ottaa vastaan ja käyttää mitä tahansa välineitä, joilla hän voi yhtaikaa tyydyttää, nöyryyttää ja valvoa lähimmäistään ja saada tällä tavoin kokemuksen, joka korvaa seksuaalienergian laukaisemista. Tämähän on hyvin tunnettua kasvatuksesta, sen tutkimuksesta ja kasvatuksen käytännöistä, samoin läheissuhteista ja työpsykologiasta.
Tyydyttäminen, nöyryyttäminen ja valvominen ovat oletettavasti sosiaalidemokraattisia hyveitä, sillä niiden avulla synnytetään turvallisuuden tunne ja samalla estetään yksittäistä ihmistä ajattelemasta ja toimimasta omin päin. Tämähän on hyvinvointivaltion olemassaolon edellytys. Perustarpeet voidaan aina tyydyttää näyttämällä, millä ne tyydyttyisivät, ja samalla nöyryytetään yksittäistä ihmistä, kun annetaan ymmärtää, että "kaikki muut" saavat tyydytyksen mutta vain sinä joudut katselemaan/ haistelemaan/ turvautumaan korvikkeseen. Koska korvike ei todellisesti tyydytä, ihminen palaa aina uudelleen nöyryytyksensä lähteelle ja paljastaa siten kurjuutensa itselleen toistuvasti. Kyse on todellakin mekanismista, joka toteutuu meidän käyttäytymisessämme mutta suurelta osin ilman meidän tahtoamme.
Voidaksemme kestää mekanismin osana olemisen, haluamme tietää, mitä kaikkea mekanismin vallassa on. Massojen kulttuurimuotoon kuuluu tarkka ja kliininen paljastaminen: erittäin kirkas ja eloton valo suunnataan kohti asioita ja ilmiöitä, joita olemme tottuneet pitämään kulttuurin perustekijöinä tai ainakin tärkeinä ilmentyminä. Paljastaminen irrottaa paljastetut asiat niiden merkitysyhteydestä. Jokin, jolla on merkitys omassa kontekstissaan, muuttuu aivan muuksi, kun se irrotetaan siitä ja pannaan näytteille ikäänkuin esineenä. Reich antaa lukuisia esimerkkejä. Kristillisessä käytännössä ihmisen elintoimintoja ja välttämättömiä kohtaamisia toisten kanssa määritellään mielivaltaisella tavalla milloin miksikin, tärkeänä erottajana vain se, ettei ihminen voi itse halun tai tahdon kautta määritellä itseään. 1930-luvun viihdeteollisuudessa oli (kuten nytkin) omat sääntönsä sille, mikä oli mahdollista panna esille ja se pantiin esille kaikessa paljaudessaan, kun taas jokin toinen ilmiö - ehkä hyvinkin läheistä sukua edelliselle - oli saatettava pimentoon. Perheinstituutiossa erityisesti insestikielto ja muut oidipaaliset mekanismit irrottivat isän, äidin ja lapsen psyyken ja ruumiin oudoiksi katkelmallisiksi kohtauksiksi, joissa kaikissa piili lankeamisen ja erehdyksen mahdollisuus, jota vastaan oli kiellettävä itsessä varmuuden vuoksi kaikki halut. Fasistisen ja kommunistisen vallan esillepanoista tunnemme aseiden, univormujen, miesten ja naisten erilliset esiintymiset, paraatit, uudenlaiset rakennukset, aidatut alueet milloin kellekin, valitun kansan (venäläiset) ja rodun (arjalaiset); esillepano oli keskeistä, oire, symptomi, määräsi sen, mikä on totta ja tärkeää. Oireesta tuli seksuaalisuuden tunnistamistapa vaikka oireita saattoi tavoittaa vain julkisen esillepanon ilmentymänä.
Kaikissa näissä esillepainoissa visuaalinen hahmo on tärkeä. Taide, taiteen sisar tai ainakin taiteen välineet ovat käytössä, kun esillepanoa valmistellaan. Jollakin tarkalla tavalla esillepanijat tajuavat tekevänsä jotakin outoa ja kyseenalaista, koska heidän on haettava esillepanokontekstit ylevistä ja kohottavista yhteyksistä. Veri ja Maa (Blut und Boden)! Kansa ja Luonto (Volk und Natur)! Joskus kyseessä on jopa tiede, joka vaatii paljastuksia totuuteen vedoten, joskus jumala, jonka silmä kuitenkin näkee kaiken ja ennakoi nykyistä webbikameroiden valtaa kaupungeissa.
Mutta kiinnostavin on silti taide. Taide on mediumina omaa luokkaansa, moninaisuutensa, historiansa ja uudistumisvoimansa vuoksi. Se voi pitää sisällään melkein mitä tahansa ja se voi pullauttaa itsestään ulos sellaista, minkä jokainen luuli kuuluvan taiteeseen. Se ei ole koskaan ollut yksivaltainen vaikka sillä on monomaanisia kausia ja tendenssejä, jotka saavat välistä meidät uskomaan, että se on jo itsessään valta.
Uskonnollinen taide on tässä oma lukunsa. Sen peittämisen ja paljastamisen leikki on mutkikasta, usein nokkelaa ja rivoa, ihmistä pilkkaavaa ja rakastavaa. Ei tarvitse ottaa monenlaisia esimerkkejä: esimerkiksi pyhimysten kuvat ovat loputon esimerkki pelistä, jota taiteilijat ovat taiteen suojassa käyneet paljastamisesta ja peittämisestä. Pyhän Teresan hurmio -perinne on upea januskasvoinen kuva seksuaalienergian ja sen pettämisen voimasta: tuntematta nimeä on vaikea tietää, mitä Teresa saa.

Pyhän Roccon kuvat ovat sarja miehen kauneuden julistamista, reisien erityistä voimaa ja haastavuutta niin jumalan kuin ihmisenkin edessä. Roccolla on yleensä vahvat, joskus myös liioitellun karvaiset reidet. Reidet ovat levällään, soturin khiton on nostettu ylös ja se on osittain valahtanut sivulle. On maalarista kiinni, kuinka pitkälle hän näyttää Roccon ruumista, joka väkisinkin tulee osoittaneeksi sen, mikä miehessä on tuoksuvinta ja parasta. Sillä tuoksuvinta ja parastahan me haemme pyhimyksistämme. Roccolla on vakava haava reidessään ja hänen ilmeensä muistuttaa Teresan ilmettä. Ikäänkuin P. Tuomas olisi taas työntämässä sormeaan opettajansa sisään.
Pyhän Sebastianin kuvat ovat nuorukaisen vartalon ja nautinnon leikkiä keskellä kuolemisen kärsimystä. Kuvaavaa kyllä, juuri Sebastian yhä innoittaa maalareita, sillä aihe on saanut uutta potkua oman aikamme lävistävistä muodeista ja nuolen lailla iskevistä taudeista, erityisesti meksikolaisessa taiteessa.
Katso: http://bode.diee.unica.it/~giua/SEBASTIAN/#Painting; taivaallinen kokoelma sebastianeja joka makuun.
On vahinko, että taidehistoriassa niin vähän avataan uskonnollisen taiteen peli-luonnetta vaikka taidehistorioiden taiteesta yli 80% on uskonnollisaiheista. Uskonnollisten aiheiden jatkuva elaboroiminen muuttui jossakin vaiheessa viihdeteollisuudeksi, ehkä 1500-luvun loppupuolella. Silloin oli nerokkaita tekijöitä, jotka irrottivat aiheet lähteiltään ja sinkosivat niitä milloin mihinkin kontekstiin (syntyi analogioita, allegorioita, alluusioita, jos mainitsen vain a:lla alkavat). Kuvien tehtaileminen, markkinoiminen, irrottaminen alkuperäisestä yhteydestään tapahtui tunnistettavimmin juuri uskonnollisessa taiteessa.

JV, 2006

PUHTAUS JA PORNO

Puhtauden pyrkimys on taustalla terveysopissa, mediakasvatuksessa ja yhä uudelleen nousevassa moralismissa, joka haluaa pitää maailman puhtaana. Puhtauden kriteerit ovat vaihdelleet, mutta 1900-luku jätti jälkeensä erityisen alueen, joka uhkaa puhtautta, pornografian. Se on uusi kategoria, jonka piiriä ei ole kovin tarkoin määritelty, mutta tutkimuksissa, joissa on pohdittu pornografian syntyä, on havaittu, että kyseessä ei ole yksittäinen, vain seksuaalisuuteen liittyvä kategoria, vaan kyseessä on asenne, joka esiintyy muillakin elämänalueilla. Pornografia liittyy haluun ja halun manipuloimiseen, joten voimme yhä jatkaa Reichin sanoissa.

Reich, joka oli Sigmund Freudin oppilas mutta poliittisesti tätä aktiivisempi, korostaa kaikissa teksteissään, että länsimaisen ihmisen suurin onnettomuus on seksuaalienergian kahlitseminen, joka on toteutunut parituhatta vuotta vanhoissa nöyryyttämisen ja kieltämisen tekniikoissa. Meillä on tarpeeksi kirjallista ja kuvallista aineistoa, jotta voimme verrata kristiuskoa edeltävää kulttuuria omaamme. Samoin meillä on runsaasti koettua ja tutkittua tietoa muista kulttuureista, joihin voimme verrata kristinuskon synnyttämää ilmapiiriä. Kuten Freudkin, Reich korosti, että uskonnollinen perinteemme on tehnyt mahdottomaksi, että luonnollinen seksuaalisuus ilmaantuisi yhdessäkään ihmisessä. Jokainen meistä on pienestä pitäen pakotettu seksuaalisuudessaan häpeään, sublimointiin, valehtelemiseen ja itsensä pettämiseen. Tämä jatkuu aikuisiässä lavenevalla ja kiihtyvällä voimalla, koska tuemme toisiamme keskinäisen riittämättömyyden ja onnettomuuden lisäämisessä.
Reich ei säästele sanojaan todetessaan, että lähes kaikkien ihmisten seksuaalielämä on täysin epätyydyttävää. Tämä ei kuitenkaan tule suoraan ilmi, koska on niin monia puhumisen tapoja, joilla tämä ilmiö voidaan ohittaa: puhuminen voidaan kieltää, muiden arviot mitätöidä ja aina uudelleen valehdella, jotta oma kurjuus peittyisi. Jatkuva tai toistuva tyydyttämättömyys, tyydyttävän seksuaalielämän ilmentäminen (valehteleminen) ja luulo, että muilla menee paremmin pakottaa ihmisen suojautumaan seksuaalielämässään yhä uusien diskurssien taakse, jotta suoraan ilmaantuva seksuaalienergia, siis seksin spontaanius, ei paljastaisi hänen heikkouksiaan.

Reich kutsuu näin syntyvää ihmistä "panssaroituneeksi". Se, minkä pitäisi avata ihmistä muihin ihmisiin päin, kääntyykin kuoreksi itsen sisälle ja estää tehokkaasti kaikki yritykset vapauttaa voimaa, jonka tehtävä oli antaa ihmiselle nautintoa.
Seksuaalienergia ei elähdytä panssaroitunutta ihmistä latautumisen ja purkautumisen syklissä vaan pidättymisen ja panssaroitumisen vuoksi luonnollinen latautuminen ilman purkautumista jäykistää hänet lähes epäelolliseksi olennoksi, mikä näkyy myös ulospäin outona sosiaalisena jäykkyytenä. Purkautumisen liittyminen latautumiseen synnyttää dynamiikkaa, mutta näiden erilleen joutuminen estää dynaamisen olotilan ja katkelmallistaa (seksuaali)elämän. Jos ihminen joutuu toistuvasti peittämään seksuaalisuutensa latautumisen ja siirtämään purkautumisensa tilanteisiin, joissa hän on yksin eikä paikalla ole mitään syytä latautumiseen, hän menettää itsekin tajun näiden ilmiöiden kuulumisesta toisilleen. Silloin latautuminen alkaa näyttää "himolta", jota vastaan on aseistauduttava.
"Luonnollisella" Reich tarkoitti niitä piirteitä, joita varten ihmisellä on elimiä, eritystä, halu ja yksinkertaiset toiminnot, kuten innostuminen tai kiihtyminen ja sen laukaisu. Reich lähti ajatuksesta, että kaikki elämä noudattaa jollakin tavalla kaavaa latautuminen-purkautuminen, koska energiaa on joka tapauksessa säänneltävä, sitä hankitaan syömällä ja katselemalla eikä se loputtomasti keräänny ihmiseen. Valvominen ja nukkuminen, syöminen ja ruoan polttaminen fyysisissä toiminnoissa ovat vastaavanlaisia muotoja kuin seksuaalienergian latautuminen ja purkautuminen.
Vaikka ihminen onkin aina kulttuurinen, se ei silti poista hänestä luonnon piirteitä, erityisesti ei ravinnon, unen ja nautinnon tarpeita, jotka voivat saada monenlaisia muotoja, mutta motivoituvat aina ihmisen luonnosta.

Freud ja Reich ovat kuvanneet hyvin, kuinka panssaroitumisen seurauksena ihminen päätyy korvaaviin toimintoihin. Reichin suosima esimerkki on vanhapiikatäti, jonka seksuaalisuus on olemassa mutta se on piilossa, koteloituneena. Kuorensa alla kuivuneenakin sen energia on tallessa, mutta muodossa, jossa se synnyttää vain elämän kuihtumista, vihaa, kateutta, nojaamista abstraktiin uskontoon, muiden elämän tuomitsemista ja itsensä kiduttamista esimerkiksi hysteerisesti säädellyllä elämällä.
Kristinuskon liityttyä osaksi valtiota, yhteiskuntaa, moraalia ja tiedettä panssaroituminen ymmärrettiin kansalaisena olemisen tavaksi. Yhä suuremmalle joukolle ihmisiä tuli päämääräksi juuri seksuaalisuutensa koteloiminen, "hillitseminen". Kasvatuksessa ja politiikassa luotiin uskomus "sublimaatiosta", halun jalostamisesta joksikin korkeammaksi, joka lopulta onnistuu erottamaan ihmiskunnan muusta luomakunnasta, siis apinoista. Eläintarhan jatkuvasti masturboivat apinat ovat olleet ainakin Darwinista alkaen ongelma, joka on vaatinut paljon pohdintaa sekä kasvattajilta että poliitikoilta.
Vanhapiikatädin mielenlaatu on aina koettu jossakin määrin naurettavaksi mutta samalla siinä on ollut ydin yhteiskunnallisesta tilasta, joka on helposti manipuloitavissa ja hallittavissa. Kun ihmisten seksuaalienergia on käännetty sisäänpäin, se ei enää uhkaa yhteistä aluetta spontaaniudellaan. Päinvastoin, se on julmaa itsekontrollia, kuin katolisen uskovan piikkirengas, joka laitetaan aamuisin reiteen hinkkaamaan joka askelella herkkää ihoa ja muistuttamaan lihan heikkoudesta.

Kun tällainen muuttuu kulttuurin muuttumisen myötä suurten joukkojen elintavaksi, tuloksena on yhteisesti hyväksytty ja tuettu seksuaalikielteisyys, jollaisesta Freud ja Reich antoivat esimerkkinä kristilliset länsimaat. Näissä maissa seksuaalisuutta ja sen moninaisia ilmenemismuotoja tukahduttaa kaikki. Tämä "kaikki" on siis kulttuuri, joka rakentuu peittämiselle ja paljastamiselle. Kuten Herakleitoksen peittämisen ja paljastamisen leikki metafyysisenä ilmiönä myös seksuaalisuuden peittäminen ja paljastaminen on alkuun päästyään omalakista: me emme voi enää mitään sille, kuinka se peittää ja paljastaa vaikka luulemmekin olevamme pelin herroja.
Kun lukee nyt Mignen Patrologia Latinan tektejä 1000-luvulta, on hämmästynyt huomatessaan, että postmoderni tapa ilmaista halua on samanlainen kuin varhaiskeskiaikainen: ihmisessä sikiää luonnostaan haluja, jotka on kulttuurin nimissä tukahdutettava ja, niiltä osin kuin se ei onnistu, tyydytettävä yksinäisyydessä. Niitä voi tosin käyttää taiteen, uskonnon tai valtion eduksi, jos taitoa riittää. Mutta itsessään ne ovat nyt yhtä kaihdettavia kuin 1000 vuotta sitten.

JV, 2006

TÄTIEN MEDIAKASVATUSTA

Opetusministerin salkku oli pitkään hoitajien käsissä. Heillä ei ollut erityistä taitoa käsitellä koulutuksen kehittämistä, mutta he saivat kuitenkin lopulta aikaan, että kouluun palasi terveysoppi, muodikkaammalla nimellä, tietenkin, mutta idea oli sama:
Terveysopin paluuta ryyditettiin puhumalla kaikista niistä onnettomuuksista, joita nykymaailma tarjoaa: huumeet, sukupuolitaudit, syömishäiriöt ja muut vastaavat ihmisen kehosuhteen kroonisesta häiriötilasta syntyvät syyt. On edelleen mahdotonta myöntää, että ihminen ei selviä ilman jotakin huumetta (alkoholia, uskontoa, urheilua, politiikkaa?) ja siten on tähdättävä huumeettomaan nuoruuteen. Sukupuolitaudit ovat jälleen parantumattomia, kuten olivat 60 vuotta sittenkin, joten pienen hengähdyksen jälkeen on taas hyvä saarnata pidättyvyyttä ja mekaanisia ehkäisyvälineitä, jotka estävät lähemmän kosketuksen. Syömishäiriöt ovat tulleet jäädäkseen, jokainen laihduttaa tai bodaa, mutta vain nuorten kohdalla häiriö on kohtalokas; siispä ruokaympyrä ja koko mauton suomalainen ruoka kunniaan. Kulttuurimme ilmaisee joka hetki läpeensä häiriintynyttä suhdetta lihaan, jota taiteet, tädit ja piispat yrittävät elaboroida, milloin mihinkin sublimaation suuntaan. Terveysaalto on joka tapauksessa saavuttanut meidät uutena tsunamina, joka ei enää pyyhkäise pois vain ihraa ja voita vaan myös mahdollisuuden edes ajatella, että ruoka, seksi ja liikkuminen voisivat olla olemassa nautintoa varten.

Nyt seuraa toinen aalto, jossa seuraava tätien lauma vaatii kouluun mediakasvatusta, koska maailma on "medioitunut". "Medioitunut" tarkoittaa todellisesti pornon, murhapelien, roolichattien, identiteettileikkien, kaikille avautuvan kuvittelumaailman uusilta tekniikoilta saamaa tukea.
Puhetta päästellään ikäänkuin aiemmin suhteemme todellisuuteen olisi ollut suorempi. Samat ilmiöt olivat olemassa aiemminkin, myös kotona ja kadulla, jopa vaarallisemmin, kun ne olivat konkreettisia. Ne ovat olleet myös aina medioituneita, sillä jopa ollessaan konkreettisia ja suoraan koskettavia, niiden merkitykset oli silti luotu esimerkiksi sodan, uskonnon, kasvatuksen, perhe-elämän tai kaupan ja politiikan avulla, jolloin niiden suoruus on ollut yhtaikaa outoa ja käsittämätöntä.
Kun mediumina on ollut sota, se, mitä tapahtuu on käsittämätöntä: yhtäkkiä kotikaupungissa pommikoneet pudottavat satunnaisia pommejaan keskelle ihmisvilinää. Sodan pitäisi välineenä tehdä tämä ymmärrettäväksi mutta asia ei ole ollut yhtään helpompi käsittää vaikka olisikin ymmärtänyt, että on sota. Ihmisten käyttäytyminen muuttuu sodan aikana, moraali joustaa ja toisaalta jopa jäykkenee, ihmiset suhtautuvat toisiinsa eri tavoin jne. Medium muuttaa koko elämän, myös merkitykset, joita sen ei ehkä pitäisi ollenkaan koskettaa.
Uskonnon medium on välittänyt tietoa synnistä, taivaasta, helvetistä ja muista mielikuvituksen tuotteista, sanoin ja kuvin, mutta itselle tapahtuvat tapahtumat, häpeä, nöyryytys, poissulkeminen, armo ja anteeksianto ovat olleet koko lailla käsittämättömiä. Uskonnon mediumin kautta luonnosta syntyvät ihmisen käyttäyttymien tavat, halut, tarpeet ja toiveet on tuhansia vuosia väritetty tavalla, josta olisi jo kauan pitänyt olla huolissaan. Pelkkä medium on tuhonnut ja tuhoaa ihmisiloa ja nautintoa joka hetki raivoisalla tavalla, niin kristityssä maailmassa kuin muuallakin, ikäänkuin jokin paha henki olisi antanut tälle mediumille luvan toimia näin. Syystä tai toisesta vain harvat (Voltaire, Nietzsche, Brøgger) ovat olleet huolissaan tämän mediumin vallasta.
Perhe-medium on tehnyt monista asioista outoja, koska ne voivat tapahtua vain perheessä - lasten syntyminen, aikuisen mielivalta, pahoinpitelyt ilman rangaistusta tai suojaa, sukupolvien täsmäkohtaamiset milloin minkäkin asian yhteydessä - ja niistä ei edes saa puhua muualla, jotta "oma pesä ei likaannu". Syvälle käyvät ja koko loppuelämää määräävät merkityksenannot ovat lähtöisin tästä mediumista, jolle on annettu omassa kulttuurissamme ylivaltainen asema indoktrinoida, määrätä ja sanktioida elämäntapaa, onnen etsimisen lähteitä, itsensä ilmaisemista ja asioiden kaikkinaista ymmärtämistä. Kririikki tätä mediumia kohtaan on kielletty; annetaan ymmärtää, että kyseessä on ikiaikainen medium, jota ihminen ei ole itse luonut, vaikka itse mediun nykyisessä muodossaan on noin sata vuotta vanha.
Yleensäkin tämän kaltaiset medioituneet ilmiöt ovat olleet tarkoin säänneltyjä: niistä puhuminen on ollut mahdollista vain yhdellä tavalla. Paljonkaan tästä ei ole muuttunut, vaikka olemme muista asioista alkaneetkin puhua monilla tavoilla. Ja niin edelleen.

Molemmilla hoitajien ja tätien hankkeilla on sama perusdilemma: ne ovat peittämässä katastrofia, joka on paljon suurempi kuin nämä nykyiset seuraukset. Tartumme oireisiin, koska uskomme, että peitettävälle katastrofille ei voi tehdä mitään. Tässä seuraamme viisautta, jonka Nietzsche muotoili hyvin: oireet ovat tärkeitä, ei itse asia. 1900-luku on alusta alkaen pyrkinyt kiinnittämään ihmisten mielen oireisiin väittämällä, että itse asiat ovat oireissa. Vuosisadan loppupuolen viisaat olivat jo ottaneet tämän uskonkappaleeksi: oirefilosofiaa ja -sosiologiaa alkoi tulla joka tuutista.
Olemme kuin yhteisestä sopimuksesta medioineet jossakin vaiheessa suuren osan ihmisen olemista ja pidämme tärkeänä, että se pysyy medioituneena. Kuten Wilhelm Reich vuonna 1933 totea:
"….kasvatuksellisiin osatavoitteisiiin kuuluu ennen muuta erään nykyisen epäkohdan kertakaikkinen poistaminen. Tarkoitan sitä häpeällistä asiaintilaa, että sadat tuhannet opettajat huolehtivat aina uusien ikäluokkien kehittymisestä ja vaikuttavat siihen ratkaisevasti tuntematta pikkulapsen bioseksuaalisen kehityksen lakien aakkosiakaan. Näin on laita 40 vuotta sen jälkeen, kun lapsen sukupuolisuus tietoisesti todettiin. Kasvattajien tietämättömyys luokin päivittäin ja jopa joka tunti miljoonien lasten ja nuorten mieliin fasistisen mielenlaadun oraita."
Reich ei tarkoita - kuten hän selvästi ilmaiseekin - että kyse olisi irrallisesta ja vain lasta koskevasta ilmiöstä. Päinvastoin, ilmiö koskee meitä kaikkia. Mutta lasten kohdalla me olemme medioineet tosiasiat tavalla, joka estää ottamasta vakavasti huomioon ehtoja, jotka on annettu ihmisen ymmärtämiselle. Me kiellämme lapsen kohdalla sen, minkä me kiellämme kaikkien muidenkin kohdalla, mutta erityistä tässä on, että näin me uudistamme joka hetki onnettomuutta, jonka alaisia jo itse olemme. Me emme malta tai osaa antaa tilaa muutokselle, jonka tarpeen kuitenkin moni on osoittanut tieteellisesti, ideologisesti ja kokemuksellisesti.
Seksuaalisuuden medioimien on tapahtunut uskonto-mediumin ja perhe-mediumin avulla; samaan aikaan myös muu media, esimerkiksi viihde ja kaupallinen tiedonvälitys ovat tarttuneet seksuaalisuuteen hyvin tiukalla otteella. Tämä massiivinen jokaisen elämänalan kattava seksuaalisuuden medioiminen, välineiden kautta välittyminen, leimaa länsimaista tilaa. Tila on jakaantunut kahteen ilmastoon. Toinen on punainen ja kiihtynyt: esineellistävä ja mekanisoiva kaupallisuus ja kulutuksellisuus purkavat seksuaalisuudesta kaiken merkityksellisen ja samalla ne väittävät, että juuri siinä on seksualisuuden merkitys. Toinen on kuiva ja kielteinen. Meillä esitetään vakavasti otettavina vaihtoehtoina seksittömyyttä, pidättäytymistä, rangaistuksia seksille. Vatikaani, G.W. Bush ja joku lastensuojeluliitto käyttävät kaiken arvovaltansa tehdäkseen miljoonien ihmisten elämän vieläkin vaikeammaksi kuin mitä se jo on, esimerkiksi yksinäisyyden, köyhyyden ja sairauksien vuoksi.
Meillä vaaditaan seksuaalisuuden pitämistä peitossa, koska se on, kuten yli kuudenkymmen ikäiset sanovat, "yksityistä". Yksityisyydesta puhuvat eivät useinkaan tiedä, mistä puhuvat, sillä he ovat niitä, joilla ei ole seksielämää. Tämä vanha ja sinänsä spontaani käsitys on saanut tutkimuksellista tukea Kinseyn raportista, Hite-raportista sekä Ertel-raportissa ja paljon pohdiskelua Reichin lisäksi myös esimerkiksi Suzanne Brøggerillä (teoksessa "Crème Fraiche").
Seksuaalisuuden julkisista ilmenemismuodoista pidetään tarkkaa lukua ja erityisesti kuvallinen ilmaisu on koettu vaaralliseksi lapsille, haitalliseksi naisille ja tarpeettomaksi miehille. Auttamisammattien harjoittajia on rekrytoitu vääristelemään tutkimustuloksia ja kertomaan, kuinka tuhoisaa seksuaalisuuden ilmenemismuotojen esittely on lapsen ja nuoren kehittymiselle ja naisen asemalle ja kuinka ne aiheuttavat miehille "addiktioita"; kaikki pitäisi saada hoitoon. "Pornoaddiktio" on uusi ja tuhoisaksi määritelty tautitila, jossa mies viettää useita tunteja päivässä lähinnä nettipornon seurassa ja saa oheisvaivaksi hiirikyynärpään. Muuten tasa-arvoon pyrkivässä hyvinvointivaltiossa sosiaalidemokraattinen mieli huomaa tässä tilaa eriarvolle: mies ja nainen ovat eri lajia, kun on kyse seksuaalisuudesta, lapsista, mediasta ja yhteisestä hyvästä. Tätä eroa markkinoidaaan estoitta leimaamalla miehen seksuaalisuus naisen "erotiikan" kääntöpuoleksi ja sinänsä kiellettäväksi luonnon erehdykseksi.
Tämä kaikki liittyy kasvatukseen siten, että sekä terveysopissa että mediakasvatuksessa seksuaalisuuteen liittyvät piirteet ovat saaneet huomattvan suuren painon, kun on perusteltu uusien oppiaineiden tarpeellisuutta. Mediakasvatuksesta puhutaan myös suhteessa mainontaan (joka on "erotisoitunut"). Samoin viitataan uutistulvaan, joka on käsittämätön, koska siinä puhutaan ilmiöistä, joita ei pysty asemoimaan: paikoista, teoista, uskomuksista ja reaktioista, joilla ei ole mitään kosketuskohtaa siellä, missä itse elämme. Kaupallistuminen ja kulutuksellisuus ryntäävät sisään ovesta ja ihmisen rauha ja rakkaus loikkaavat ulos ikkunasta. Media on ottanut vallan ja tuloksena on ihmisiä, jotka eivät tule toimeen median kanssa eivätkä ilman mediaa.

Pino, 2006

SOSIAALIDEMOKRAATTINEN MIELI

Keskinkertaisuus on ollut kartettava ominaisuus, paitsi silloin, kun se huimasti ylittää jonkun kyvyt. Silloin se on tavoiteltava päämäärä, jonka saavuttaneet toimivat tavoittelijalle malleina. Tavallista kuitenkin on, että tuntemissamme kulttuureissa on pyritty kohti parempaa, korkeampaa, taidokkaampaa, koska on katsottu, että sillä tavalla ihminen (sekä yksilö että laji) kehittyy. Asettamalla päämääriä, joita ei voi heti ja helposti saavuttaa, kukin joutuu ponnistelemaan ja saa näin oivaltamisen, oppimisen ja kehittymisen kokemuksia. Tätä varten on myyttejä, suuria kertomuksia ja sankareita: näiden avulla on motivoitu vaivannäköä ja ponnistelemista.
Luultavasti kaikkina aikoina on myös ollut massa, joka on vähät välittänyt ponnistelusta. Massa on pikemminkin asettanut päämääräksi keskinkertaisuuden ja ponnistelemattomuuden, arvostanut aineellista menestymistä ja käyttänyt paljon aikaa kateuteen ja kaunan kasvattamiseen. José Ortegan Massojen kapina on häkellyttävä analyysi tästä voimasta; Martin Heidegger on Oleminen ja aika -kirjassaan analysoinut myös keskinkertaisuutta ja sen ideaalia olla kuin kuka tahansa. Wilhelm Reich on Fasismin massapsykologiassa kuvannut raadollisella tavalla, mitä tapahtuu, kun nämä massat alkavat olla poliittinen voima. Nämä kolme teosta eivät ole nykyisin kovin kovassa kurssissa, koska eläessämme postmodernia aikaa meillä ei edes todellisesti saa olla eroja, joille edellä esitetty keskustelu perustuisi.
Eurooppaa on koetellut kauan poliittinen ajattelu, joka on tähdännyt hyvinvointiin ja tasa-arvoon. Se on ravistellut kaikkia elitistisiä perinteitä ja saanut aikaan hyvinvoinnin tasaantumista ja tasa-arvoisuuden lisääntymistä. Nämä ovat olleet ilmeisesti yksinomaan positiivisia saavutuksia. Mutta samaan aikaan on jäänyt paljon vähemmälle huomiolle, kuinka hyvinvointi ja tasa-arvo tämän poliittisen ajattelun mukaan edellyttävät eräiden keskeisten kulttuuristen arvojen kieltämistä: me emme enää saa tehdä eroa populaarin ja korkean välillä, me emme enää saa edellyttää, että olisi oltava jokin taito, jos aikoo esittää jotakin, me emme enää saa edellyttää ihmisiltä itsenäistä arvostelukykyä. Nämä eivät ole toivottavia piirteitä, koska ne asettavat ihmiset etäälle toisistaan, synnyttävät hierarkioita ja paineita sekä kyseenalaistavat tasa-arvon.
Moni on kuitenkin muistuttanut Sokrateen sanoista, että aina parhaita on vain vähemmistö. Tähän on todettu, että emme enää tarvitse parhaita, koska kaikki ovat jo nousseet hyvän luokkaan. Ideaalien, esikuvien ja tavoitteiden maalailu ei sovi siihen mielenlaatuun, jota nyt pidetään hyvänä. Pikemminkin on syytä tyytyä, olla ylpeä tavallisuudestaan, tehdä kuten toisetkin ja keskittyä arkipäivään. Se, mikä on tavanomaista arkipäivässä, on arvokasta ihmiselle, ja siitä on löydettävä sisältö.
Ei ole toivottavaa, että puhutaan massasta, koska se vaikuttaa alentavalta. Näin on, vaikka massan oma propaganda kuvaa juuri massan ominaisuudet toivottaviksi. Sosiaalidemokraattinen mielenlaatu pyrkii kateuden, häpeän ja paheksumisen avulla osoittamaan, että muu kuin massan ominaisuus ei ole hyvä ihmiselle. Mutta kun kaikki ovat massaa, massa onkin ihmisen mittta, toivottava olotila, se, missä ihminen parhaiten todellistuu. Siinä voi todellistua monella eri tavalla ja vaikka ne kaikki ulkopäin näyttävätkin aivan samalta, sisäpuolelta ne näyttävät rikkaudelta. Kun ulkopuolella ei ole ketään, muuta kysymystä ei synnykään.

Suomessakin on ajettu tätä ajatustapaa ihmisiin monin eri keinoin. Entinen presidenttimme Mauno Koivisto totesi, että "eikös se ole hyvä, että ollaan samaa mieltä". Se sopii hyvin massalle, koska eri mieltä voi olla vain, jos näkee asiat ulkoapäin. Nykyinen presidentti saarnaa turvallisuutta ja tavallisuutta yhtenä pakettina, ikäänkuin ota tai jätä -periaatteella: jos haluat turvallisuutta, ota tavallisuus. Massa on omaksunut tämän "ei ole syytä yrittää mitään erikoista" -linjan, jonka takana ovat kaikki ne, jotka julkisuudessa pääsevät esille: toimittajat, entiset toimittajat, jotka ovat nykyisin poliitikkoja, poliitikot, jotka ovat entisiä urheilijoita ja sairaanhoitajat, joista tuli vahingossa ministereitä. On selvää, että tämä satunnaisesti koulutettu joukko etsii keskinkertaista, jossa voisi kohdata toisensa.
Surullista on, että Suomen sivistyselämä ja oppineet ovat menneet mukaan tähän liikkeeseen. Arkipäivä, populaari viihde, perhe, kalja ja "jatsi" ovat tavoitteita ja niiden saavuttamista esitellään noiden toimittajien kanssa lehdissä ja televisiossa. Mikään vaikeampi, toinen tai erilainen ei pääse läpi, tule tunnistetuksi, koska seulasta on tullut niin harva, että siihen ei enää tartu muu kuin massailmiö.
Kuitenkin kulttuuri edellyttäisi aivan toisenlaisen eetoksen tullakseen elinvoimaksi, joka pitää yllä massaa, populaaria ja tavallista. On nimittäin niin, että tämä sosiaalidemokraattinen mieli tukehtuu itseensä ja mahdottomuuteensa ja auraa jälleen kerran uraa fasistisille toimijoille, jotka odottavat aina nurkan takana hetkeä, jolloin massa alkaa olla nyreä typeryyttään toitottaville johtajilleen.

Pino 2006