ULOS ELOKUVAN KOSMETIIKASTA

Canterburyn tarinoissa, joissa Pasolin itse sekä tulkitsee että esittää Chauceria, kaunistelua on karsittu. Tarinaa katsoo kuin eroottista dogma-elokuvaa. Kuvaus jättää kikkailut, eikä mitään ole siistitty – lähinnä monien kohtausten kohdalla epäilyttää että kömpelin otos on jätetty osaksi lopputulosta, jotta kaikessa säilyisi spontaani tuntu.

Tyttö syö häissään kuin sika, häntä haluava poika katsoo tyttöä kuin kiimainen koira ja ihmisillä on rikkonaiset ulkomuotonsa yksilöiksi tekevine hampaineen (tai niiden puutteineen), hiustenlähtöineen ja fyysisine luonnollisuuksineen (jotka elokuvan stereotypioidun ruumiillisuuden maailmassa näyttävät kummallisuuksilta).

Mytologiakin on epätäydellistä (ja juuri siksi täydellistä). Ensimmäisessä tarinassa, jossa nuori morsian pettää sokeutunutta vanhaa aviomiestään puutarhassa, kaksi mytologista hahmoa ilmestyy hallitsemattoman pidäkkeettömine hymyineen, kauniin ja aistillisen luonnollisina, vailla kristillisen tai kaupallisen / taiteellisen kuvankaunistelun (Jeesus maalauksissa, pyhimyskuvat, saippuamainokset, jopa taidelokuvissa Kieslowskit yms.) haaleutta.

Tositoimista kiinni jäänyt homo grillataan, ei homoutensa tähden, vaan siksi ettei tällä ole maksaa lahjuksia jäätyään kiinni. Mies esittelee ystävälleen vaimonsa ja kertoo että tämä on huora. Toinen (Ninetto Davoli) alkaa laulamaan ja laulaa vielä kun häntä myöhemmin tullaan hakemaan edellisten sängystä tekemänsä rikoksen tähden. Kaikki pitelevät aina himoissaan pallejaan. Vain kirjanoppinut, jonka eräs himokas nainen majoittaa, näyttää olevan jokseenkin haluton. (Pasolini haluaa muistuttaa meille Chaucerin, Boccaccion ja Giotton ilosta, voimasta ja aistillisuudesta - kuten hän haluaa kritisoida korkeakulttuuria sen näennäisestä sublimoinnin kulttuurista, joka on tosiasiassa estojen kulttuuria.)

Leikkaukset ovat katkonaisia, liian nopeita. Äänet ovat kuin suoraan eläintarhasta, paikoin korvaan särähtäviä kolinoineen ja röyhtäisyineen. Tämä on aistillista elokuvaa, jossa kontrollia on käytetty elokuvan kosmetiikasta luopumiseen. Canterburyn tarinoita katseleva ei voi kuin ihmetellä, miten ihmeessä elokuva taiteen muotona ei enemmänkin luovu kauneusleikkauksistaan.

Paholainen on aina läsnä, koko Elämän trilogiassa, ja hän on ruumiillistynut – Canterburyn tarinoissa Pummilla elokuviin nousseeseen Sergio Cittiin.

Ei ole mitään mikä ei muuttuisi lihaksi.

MR