AMERIKKALAISTUMISESTA - JA MUISTA TASAPÄISTYMISEN MUODOISTA

Vuonna 2002 filosofi Ernie Lepore haastatteli Umberto Ecoa Rutgersin yliopiston sisäisen tv-aseman lähetyksessä. Eco äityi purkamaan amerikkalaistumisen myönteistä tunnelatausta italialaisessa kulttuurissa. Sodanaikainen Italia, jossa Eco kasvoi, oli Mussolinin eristämä. Fasistit pyrkivät väkisin laajentamaan omia kyliään, kaupunkejaan ja kaupunginosiaan lapsenomaisesti rakastavien italialaisten paikallisfetisismiä koskemaan koko keinotekoisesti yhdistettyä kansallisvaltiota. Ulkoapäin satoi vain amerikkalaista propagandaa. Kun muuri murtui saapui ylikansallinen viihde. Haastattelussa Eco sanoo, että hänelle amerikkalaiseen massakulttuuriin liittyy vielä tänä päivänäkin vapauden tunne. Italiassa ei ikinä olekaan vastustettu amerikkalaista kulttuuria samassa mitassa kuin muissa mannereurooppalaisissa kulttuurivaltioissa (Ranska etunenässä).
Amerikkalaistumisella ajatellaan Yhdysvaltojen kulttuurin levi(tt)ämistä muualle maailmaan, mutta tosiasiassa amerikkalaistuminen on käytännössä myös Yhdysvaltojen sisäinen ilmiö. Akateemisesti koulutettu juutalaisperhe käy uskonnollisen juhla-aterian kimppuun, Los Angelesin Comptonissa miehensä vankilatuomion takia yksinhuoltajaksi jäänyt lukutaidoton siivooja auttaa poikaansa läksyjen tekemisessä ja valkoinen, protestanttinen, omasta etnisyydestään valtakulttuurin sokaisevan vaikutuksen takia tietämättömäksi jäänyt pariskunta rakastelee – saman tv-sarjan saippuaisen tunnusmelodian tahtiin. Näillä ryhmillä on kulttuuriteollisuutensa ja kuluttamisen tapansa yhden ison kulttuuriteollisuuden marginaalissa, mutta meille kuten heillekin kanavoidaan aina myös amerikkalaista valtakulttuuria.
Pier Paolo Pasolini näki amerikkalaistumisen kulttuurin tasapäistämisenä, sen tekemisenä yhdentekeväksi, ei minkälaiseksi vaan haluamme, vaan joksikin joka ei meitä kosketa. Pasolini sanoi, että amerikkalaistuminen, laajemminkin kulttuuriteollistuminen, tasapäisti Italiaa paljon tehokkaammin kuin fasistien harjoittama tarkoituksellinen tasapäistäminen. Eittämättä näin on käynyt kaikkialla, ellei mukaan lasketa suljettuja diktatuureja (Pohjois-Korea).
Pasolini ei tästä huolimatta ollut tyypillinen intellektuelli. Tyypillinen eurooppalainen intellektuelli vastustaa kaikkea missä on kaupallisuuden leima, kaikkea sitä mikä on amerikkalaista, ja kaikkea sitä mihin on olemassa valmis intellektuelli-kulttuurin tuoteselostus, joka sanoo: ”tämä [McDonalds, USA, rahaa tuottava jne.] on pahasta”.
Pasolini pohti tasapäistymistä, vastusti sitä, ja etsi sille vaihtoehtoja, kultivoiden murtumia, josta omalakinen voisi kasvaa. Hän näki tasapäistymistä kaikkialla. Amerikkalaistuminen ja viihteellistyminen ei yksin tee meistä samoihin ”lääkkeisiin” ja ”kasvunesteisiin” kasvatettuja, totutettuja ja sopeutettuja subjekteja.
Amerikkalaistumisen voi nähdä metaforana laajemmalle prosessille, josta halutaan yleensä puhua myönteisessä hengessä valistuksen, modernisoitumisen ja demokratisoitumisen termein.
Kun Pasolini oli vakiinnuttanut paikkansa elokuvataiteen maailmassa, hän havaitsi, että häneltä odotettiin taide-elokuvan näköistä elokuvaa. Kokeilevaa, kaikkialla melko samanlaista teollisesti tuotetun viihteen ja pikkuporvarillisen kulttuurin konventioista näennäiskapinallisesti irti pyristelevää jälkeä odotettiin ja tuotettiin odotusten mukaisesti joka maassa. Toki pientä vaihtelua esiintyi – Italiassa piti ikuisesti olla neorealisti kun sille tielle oli astunut. Runoilijana Pasolini heräsi siihen, että vain yleiskieltä pidettiin runouteen sopivana, olivatpa vallassa sitten fasistit tai demokraatit. Koululaitosta Pasolini ymmärsi kritisoida tasapäistämisestä, samalla kun kaikki muut juhlivat sitä että kaikki saivat nyt saman koulutuksen. Ensimmäisenä juuri Pasolini tajusi kaivata niitä eroja, joita koululaitos yhdessä modernin taiteen, kulttuuriteollisuuden ja kirja- / yleiskielen kanssa häivytti.
Taide-elokuvaa on liian vähän käsitelty tasapäistävänä kenttänä, mutta sitä se on siinä missä mikä tahansa muukin taideinstituution osa. Pasolini oli ensimmäinen joka tajusi että taide-elokuvien ohjaajalta odotetaan vain taide-elokuvien näköisiä elokuvia – ja tässä oli yksi syy hänen viimeisten vuosiensa yksinäisyyteen. Elämän trilogiassa Pasolini ilmaisi itseään tavalla, joka ei mitenkään mahtunut taide-elokuvan, mutta ei sen koommin viihde-elokuvan muottiin. Kyse ei ollut ”korkean ja matalan sekoittamisesta”, tästä postmodernistien röyhkeästi vain oman aikansa kulttuurina pitämästä ilmiöstä, jolla käytännössä tarkoitetaan vaan sitä että perinteisesti kansan- tai populaarikulttuuriin liitettyjä tekemisen tapoja, teemoja, aiheita ja ilmaisullisia elementtejä käytetään näkyvästi eliittitaiteessa. Pasolini ei lainaillut elementtejä juuri kummastakaan elokuvaan perinteisesti liitetystä voimakentästä, vaan kanavoi ilmaisuaan uudella tavalla, etsien murtumaa, joka päästäisi meitä tukahduttavasta viihteellisesti tuotetusta seksuaalisuuden representaatiosta samalla kun se ei hirttäisi meitä taide-elokuvan kokeilussaan ennalta arvattavaan norsunluutorniin. Elämän trilogia ei ole kokeilevaa elokuvaa siinä mielessä kun kokeilevalla tarkoitetaan pyrkimystä uudistaa, provosoida ja löytää uusia tekemisen tekniikoita. Kerronnan avoin utelias naiivius vei eteenpäin jotakin sellaista italialaisesta kansanluonteesta, mikä on pikkuhiljaa muuttumassa menneisyydeksi länsimaisen professionalistisuuden, virheiden välttelyn ja elämänhallinnan myötä, jotakin sellaista minkä Italo Calvino on tavoittanut kaunokirjallisen metaforan kautta Kosmogonioiden vuolaissa, rationaalisesti katsoen epäuskottavissa, mutta poeettisesti mielekkäissä monologeissa, ja sellaista jota voi vielä kuulla turmeltumattomana kouluttamattoman maalaisväestön tai slummien asukkaiden suusta. Virtaavan myyttistä, a-kartesiolaista, rationaalisesti jäsentymätöntä, häpeämättömän tietämätöntä, mutta uteliasta, kertomisen halun täyttämää puhetta. Elokuvassa näkyy pyrkimys vapautua ja vapauttaa, vaikka kerronnan rikkonaisuuden, banaalien puheiden, häiritsevän groteskiuden kautta. Elämän trilogia on iloisen, viattoman, representaation konventioista vapaan seksuaalisuuden etsimisen kaunis purkautuma, reiänpuhkaisu seinään, jonka takana kuvittelemme olevan pelkkää biologiaa, unohtaessamme kulttuurin kerrostumat, potentiaalit, salatut ja torjutut juuret ja siemenet.
Taide on ylikansallinen instituutio. Tapahtumana, dynaamisena kokemuksena, luovana purkautumana ja murtumana se mistä me puhumme taiteesta kun vaalimme sitä puheissamme, filosofiassamme, muistoissamme – sellaisena taide on vain marginaalista sillä professionalistisella, urakehityskaarten ja jatkuvan instituutioneuvottelun hallitsemalla kentällä, josta puhutaan taiteen maailmana. Eikä tämä ole häirinnyt edes filosofeja, jotka ovat yksisilmäisesti asettuneet tämän tasapäistävän instituution puolelle toista tasapäistävää (massakulttuuri) vastaan.
Runoilijana Pasolini vastusti yleiskielen dominanssia. Italian murteet ovat kauempana toisistaan kuin Suomen murteet (ehkä Rauma vastaisi Napolia). Hän kirjoitti esimerkiksi äitinsä talonpoikaismurteella, friulilla. Hän kultivoi puheen ja ilmaisun mahdollisuuksia yleiskielen kaikkialla samanlaisten elementtirakenteiden käyttämisen sijaan – myös elokuvissaan, teoreettisesti esseissään.
Suomessa on kasvavasti juhlittu koulutuksemme menestyksellisyyttä – ylikansallisin perustein mitattuna. Sen sijaan että erilaiset rankingit saisivat meitä keskustelemaan siitä, miten meidän pitäisi kriteerimme luoda, olemme juuttuneet ulkomaalaisten katseen objektiksi. Vanhaan itsetuntoon kuului kävellä hattu kourassa ulkomaiden ovilla. ”Miksi Ruotsi ei auta meitä?” ”BBC pilkkaa suomalaisia!” Nyt olemme tyytyväisiä kun palkitaan. Mitään suhteessa asiaan ei ole muuttunut, paitsi mielihyvä palkinnosta. Meiltä on myös puuttunut Pier Paolo Pasolinin tapainen ajattelija, joka olisi puolustanut eroja, ja niiden kultivoimista, ei konservointia, koululaitoksen tasapäistämistävän vaikutuksen juhlinnan sijaan. Miksi meidän kaikkien pitäisi valmistua aikuisiksi ja jatkokoulutuskelpoisiksi saman suunnitelman mukaan? Onko kulttuurin yhteisesti sovitun ja järjestetyn ulkopuolella muutakin kuin ”poikkeavuutta” ja eksentrismiä, vai kukkiiko sielläkin kulttuuri, erilaisten tasapäistävien apparaattien alla, välissä ja sivussa? Pasolini osoitti meille tietä jälkimmäisen ymmärtämiseen. Löytämisen iloa – siinä avain Elämän trilogiaan.
Olisiko amerikkalaistuminen jotakin jota meidän pitäisi ajatella myös näitä muita tasapäistymisen muotoja käsitellessämme? Joitakin massakulttuurin toimintatapoja kunnioitamme ja haluamme niputtaa arvostettaviksi, joitakin katsomme yksisilmäisesti. Se on hyvä kun koululiikunnassa kaikki pannaan pelaamaan pesäpalloa, kun uskonnon opetus on kaikille samaa, mutta siinä on kyllä jokin vika kun tv:stä katsotaan samoja ohjelmia! Missä on intellektuellien kriittisyys ja johdonmukaisuus? Pasolini oli hieman yksisilmäinen massakulttuuria kohtaan, mutta siinä hän kuuluikin viimeiseen sukupolveen, jolle massakulttuuri ei vielä ollenkaan, kenties medioidun massakulttuurin silloin saavuttaman varhaisen tason takia, näyttäytynyt mahdollisuuksien maailmana. Kymmenen vuotta Pasolinin (1922) jälkeen syntyi Umberto Eco (1932), joka jo 1964 julkaisi maailman ensimmäisen taidefilosofisen monografian massakulttuurista sekä kulttuurin luokituksista ja hierarkioista, ilmiöstä joiden suhteen Pasolini kävi emansipatorista kamppailuaan yhtä paljon kuin kaikkien muiden kulttuurin rakenteiden kanssa. Emansipatorisena subjektina Pasolini oli sodassa koko maailmaa vastaan, ja tuli näin avanneeksi paljon ymmärrystä aiheesta kuin aiheesta, vaikkei tuottanutkaan valmiita teorioita ja dogmeja niitä kaipaaville. Eco tuli valmiiseen ruokapöytään. Aiheesta oli muutenkin puhuttu, Gramscista lähtien, ja Ecoa oli jo ruokittu niin monenlaisella, hyvällä ja huonolla massakulttuurilla, että hän osasi ottaa ohjelmakseen sen miten massakulttuurista löytyisi kulttuurin kukinnoille murtumia (vastaus löytyi vastaanoton eri muotojen pohdinnasta). Pasolini oli rajatilan viimeinen, kenties ainoa selvästi kaikkiin suuntiin kriittisyyttään artikuloinut intellektuelli, joka jätti paljon jälkiä muiden työhön, mutta sitäkin enemmän aloitettuja polkuja, joita harva ajattelija on ymmärtänyt jatkaa.

MR