VISUAALINEN SUBLIMOINTI?

1900-luvun alussa Freudia häiritsivät seksuaalisuuden korviketoiminnot, koska ne eivät sopineet hyvin hänen ajatukseensa ihmisen seksuaalisuudesta. Vaikka hänen potilaillaan oli mahdollisuus seksiin toisen ihmisen kanssa, potilaat useimmiten valitsivat jonkin muun tavan: fetissin, itsetyydytyksen, tirkistelemisen, kivun tai pidättymisen. Nämä olivat peittoja, joita ihmiset itse virittivät itselleen. He valitsivat muita aistisia tapoja kuin sen kokonaiskokemuksen, joka liittyy seksiin toisen ihmisen kanssa. Freudille kokonaiskokemus oli penetratiivinen seksi, jossa ihmisten yhtyminen, antautuminen ja mukana oleminen on parhaiten mahdollista. Hän olisi suuresti hämmästynyt, kuinka penetraatio on saanut feminismissä esille uusia vanhapiikatätejä, esimerkiksi Andrea Dworkinin, jonka mukaan "jokainen penetraatio on raiskaus ja loukkaa toisen koskemattomuutta". Andrea Dworkin on tosin kuolemansa jälkeen (miten ihmeelliseksi maailma onkaan mennyt!) julkaissut netissä huomautuksen, ettei hän eläessään koskaan sanonut noin. Hän korjaa tarkoittaneensa, että patriarkaatissa penetraatio, sisään työntyminen, on aina vallan manifestaatio, joten patriarkaatissa penetraatio on aina raiskaus. Onko muita kaatteja? Lähistöllä? Ehkä taivaissa, ratki taivaissa?
Tätien mielestä juuri penetraatio on kaiken aikaa ollut askel, jota ei olisi pitänyt ottaa. Tässä he ovat hyvin samoilla linjoilla Vanhan Testamentin kanssa, joka luettelee (Moos III, 18), keitä kaikkia ei saa panna.
Freud huomasi, että seksuaalisuutensa peittäjät katselivat, haistelivat, siirsivät nautinnon toisaalle tai tukahduttivat sen tietoisesti. Kun Jumalainen Markiisi puuttui tähän diskurssiin, hän erityisesti pilkkaa näitä korvikkeita. Freudille sen sijaan korvikkeet näyttäytyivät mahdollisuutena pahaan, jonka ensiaste oli yksilön neuroosi.

Suurelle yleisölle - eli kuten Ortegan ja Reichin jälkeen voi sanoa, massoille - tällaiset toiminnot tai sublimaation tavat eivät enää synny omasta päästä, kummastakaan. Päinvastoin, ne on hyvin organisoitu aivan muista päistä. Fasismin massapsykologiassa Reich kuvaa mekanismia, jolla fasistinen luonnetyyppi, massaihminen, ottaa vastaan ja käyttää mitä tahansa välineitä, joilla hän voi yhtaikaa tyydyttää, nöyryyttää ja valvoa lähimmäistään ja saada tällä tavoin kokemuksen, joka korvaa seksuaalienergian laukaisemista. Tämähän on hyvin tunnettua kasvatuksesta, sen tutkimuksesta ja kasvatuksen käytännöistä, samoin läheissuhteista ja työpsykologiasta.
Tyydyttäminen, nöyryyttäminen ja valvominen ovat oletettavasti sosiaalidemokraattisia hyveitä, sillä niiden avulla synnytetään turvallisuuden tunne ja samalla estetään yksittäistä ihmistä ajattelemasta ja toimimasta omin päin. Tämähän on hyvinvointivaltion olemassaolon edellytys. Perustarpeet voidaan aina tyydyttää näyttämällä, millä ne tyydyttyisivät, ja samalla nöyryytetään yksittäistä ihmistä, kun annetaan ymmärtää, että "kaikki muut" saavat tyydytyksen mutta vain sinä joudut katselemaan/ haistelemaan/ turvautumaan korvikkeseen. Koska korvike ei todellisesti tyydytä, ihminen palaa aina uudelleen nöyryytyksensä lähteelle ja paljastaa siten kurjuutensa itselleen toistuvasti. Kyse on todellakin mekanismista, joka toteutuu meidän käyttäytymisessämme mutta suurelta osin ilman meidän tahtoamme.
Voidaksemme kestää mekanismin osana olemisen, haluamme tietää, mitä kaikkea mekanismin vallassa on. Massojen kulttuurimuotoon kuuluu tarkka ja kliininen paljastaminen: erittäin kirkas ja eloton valo suunnataan kohti asioita ja ilmiöitä, joita olemme tottuneet pitämään kulttuurin perustekijöinä tai ainakin tärkeinä ilmentyminä. Paljastaminen irrottaa paljastetut asiat niiden merkitysyhteydestä. Jokin, jolla on merkitys omassa kontekstissaan, muuttuu aivan muuksi, kun se irrotetaan siitä ja pannaan näytteille ikäänkuin esineenä. Reich antaa lukuisia esimerkkejä. Kristillisessä käytännössä ihmisen elintoimintoja ja välttämättömiä kohtaamisia toisten kanssa määritellään mielivaltaisella tavalla milloin miksikin, tärkeänä erottajana vain se, ettei ihminen voi itse halun tai tahdon kautta määritellä itseään. 1930-luvun viihdeteollisuudessa oli (kuten nytkin) omat sääntönsä sille, mikä oli mahdollista panna esille ja se pantiin esille kaikessa paljaudessaan, kun taas jokin toinen ilmiö - ehkä hyvinkin läheistä sukua edelliselle - oli saatettava pimentoon. Perheinstituutiossa erityisesti insestikielto ja muut oidipaaliset mekanismit irrottivat isän, äidin ja lapsen psyyken ja ruumiin oudoiksi katkelmallisiksi kohtauksiksi, joissa kaikissa piili lankeamisen ja erehdyksen mahdollisuus, jota vastaan oli kiellettävä itsessä varmuuden vuoksi kaikki halut. Fasistisen ja kommunistisen vallan esillepanoista tunnemme aseiden, univormujen, miesten ja naisten erilliset esiintymiset, paraatit, uudenlaiset rakennukset, aidatut alueet milloin kellekin, valitun kansan (venäläiset) ja rodun (arjalaiset); esillepano oli keskeistä, oire, symptomi, määräsi sen, mikä on totta ja tärkeää. Oireesta tuli seksuaalisuuden tunnistamistapa vaikka oireita saattoi tavoittaa vain julkisen esillepanon ilmentymänä.
Kaikissa näissä esillepainoissa visuaalinen hahmo on tärkeä. Taide, taiteen sisar tai ainakin taiteen välineet ovat käytössä, kun esillepanoa valmistellaan. Jollakin tarkalla tavalla esillepanijat tajuavat tekevänsä jotakin outoa ja kyseenalaista, koska heidän on haettava esillepanokontekstit ylevistä ja kohottavista yhteyksistä. Veri ja Maa (Blut und Boden)! Kansa ja Luonto (Volk und Natur)! Joskus kyseessä on jopa tiede, joka vaatii paljastuksia totuuteen vedoten, joskus jumala, jonka silmä kuitenkin näkee kaiken ja ennakoi nykyistä webbikameroiden valtaa kaupungeissa.
Mutta kiinnostavin on silti taide. Taide on mediumina omaa luokkaansa, moninaisuutensa, historiansa ja uudistumisvoimansa vuoksi. Se voi pitää sisällään melkein mitä tahansa ja se voi pullauttaa itsestään ulos sellaista, minkä jokainen luuli kuuluvan taiteeseen. Se ei ole koskaan ollut yksivaltainen vaikka sillä on monomaanisia kausia ja tendenssejä, jotka saavat välistä meidät uskomaan, että se on jo itsessään valta.
Uskonnollinen taide on tässä oma lukunsa. Sen peittämisen ja paljastamisen leikki on mutkikasta, usein nokkelaa ja rivoa, ihmistä pilkkaavaa ja rakastavaa. Ei tarvitse ottaa monenlaisia esimerkkejä: esimerkiksi pyhimysten kuvat ovat loputon esimerkki pelistä, jota taiteilijat ovat taiteen suojassa käyneet paljastamisesta ja peittämisestä. Pyhän Teresan hurmio -perinne on upea januskasvoinen kuva seksuaalienergian ja sen pettämisen voimasta: tuntematta nimeä on vaikea tietää, mitä Teresa saa.

Pyhän Roccon kuvat ovat sarja miehen kauneuden julistamista, reisien erityistä voimaa ja haastavuutta niin jumalan kuin ihmisenkin edessä. Roccolla on yleensä vahvat, joskus myös liioitellun karvaiset reidet. Reidet ovat levällään, soturin khiton on nostettu ylös ja se on osittain valahtanut sivulle. On maalarista kiinni, kuinka pitkälle hän näyttää Roccon ruumista, joka väkisinkin tulee osoittaneeksi sen, mikä miehessä on tuoksuvinta ja parasta. Sillä tuoksuvinta ja parastahan me haemme pyhimyksistämme. Roccolla on vakava haava reidessään ja hänen ilmeensä muistuttaa Teresan ilmettä. Ikäänkuin P. Tuomas olisi taas työntämässä sormeaan opettajansa sisään.
Pyhän Sebastianin kuvat ovat nuorukaisen vartalon ja nautinnon leikkiä keskellä kuolemisen kärsimystä. Kuvaavaa kyllä, juuri Sebastian yhä innoittaa maalareita, sillä aihe on saanut uutta potkua oman aikamme lävistävistä muodeista ja nuolen lailla iskevistä taudeista, erityisesti meksikolaisessa taiteessa.
Katso: http://bode.diee.unica.it/~giua/SEBASTIAN/#Painting; taivaallinen kokoelma sebastianeja joka makuun.
On vahinko, että taidehistoriassa niin vähän avataan uskonnollisen taiteen peli-luonnetta vaikka taidehistorioiden taiteesta yli 80% on uskonnollisaiheista. Uskonnollisten aiheiden jatkuva elaboroiminen muuttui jossakin vaiheessa viihdeteollisuudeksi, ehkä 1500-luvun loppupuolella. Silloin oli nerokkaita tekijöitä, jotka irrottivat aiheet lähteiltään ja sinkosivat niitä milloin mihinkin kontekstiin (syntyi analogioita, allegorioita, alluusioita, jos mainitsen vain a:lla alkavat). Kuvien tehtaileminen, markkinoiminen, irrottaminen alkuperäisestä yhteydestään tapahtui tunnistettavimmin juuri uskonnollisessa taiteessa.

JV, 2006