ULKOPUOLISUUDEN VÄLTTÄMÄTTÖMYYDESTÄ

Mozartin Don Giovanni päättyy kohtaukseen, jossa kaikki Don Giovannin elämään kuuluneet ihmiset huokaavat helpotuksesta, kun Helvetti on nielaissut elostelevan hirviön. Kaikki laulavat kuorossa siitä, kuinka oikeudenmukaisuus on tapahtunut ja kuinka tämän ristiriitoja ja onnettomuutta synnyttäneen ihmisen poismeno takaa, että "me kunnon ihmiset voimme jälleen palauttaa valtaan säädyllisyyden ja oikeuden". Säveltäjä ei mitenkään jätä orkesterimontusta kuulumatta omaa kommenttiaan: te typerät "kunnon ihmiset" kaipaatte jo nyt Don Giovannia, jotta teidän elämässänne olisi edes jokin särö ja jotta teillä olisi edes jokin syy elää.
Pier Paolo Pasolinin teoksissa tämä sama asetelma on siirretty nykyiseen maailmaan, jossa kaikki jo ovat kunnon ihmisiä. Enää ei ole julkisia, klassisia libertiinejä, vapaa-ajattelijoita, ihmisiä, jotka vähät välittävät jumalallisesta oikeudesta tai ihmisen kunnollisuudesta: Don Giovanni, Casanova ja muut ritarit jäivät 1700-luvulle.
Mutta asetelmat eivät muuten ole muuttuneet: edelleen on ihmisiä, joita määrää jonkinlainen kohtalo, jota nykyisin voi kutsua yhteiskunnaksi, sodaksi tai geeneiksi - ilman, että näin sanottuaan tietää sen enempää. Tämän kohtalon määrääminä he eivät voi elää kunnolla. He provosoituvat asioista, jotka toisilta jäävät huomaamatta. He eivät pysty hulahtamaan heille suunniteltuun elämään kuin käsi hansikkaaseen. He etsiytyvät toisaalle, sinne, minkä olemassaolon kunnon kansalaiset kokonaan kieltävät. Tällä tavoin syntyy kaiken kunnollisen keskelle ulkopuoli, josta useimmat ihmiset eivät ole tietoisia, mutta joka vaikuttaa monilla tavoin kaikkien elämään.
Kunnon ihmisten keskellä elää niitä, jotka eivät mittaa elämäänsä kunnollisuuden mukaan. Kun nämä ihmiset näyttäytyvät sopivassa valossa, me näemme taiteilijoita, eksentrikkoja, seikkailijoita ja originelleja. Kun valo muuttuu, me näemme rikollisia, pervertikkoja, lainsuojattomia ja sairaita. Samat ihmiset, eri valo. Nämä ihmiset houkuttavat outoudellaan, mutta samalla kunnon ihmiset pelkäävät, että outous tarttuu. Tämän vuoksi kunnon ihminen aina palaa linnoituksiinsa: kotiin, kirkkoon, moraaliin.

Pasolinin kaikissa teoksissa on outouden leima. Hänen elokuvansa eivät koskaan nousseet suosituiksi, vaikka niitä katsottiin. Samoin on hänen romaaniensa ja teoreettisten kirjoitustensa laita. Kaikissa näkyy tarkemmin määrittelemätön ulkopuolisuus, jota Pasolini ei millään lailla yrittänyt poistaa. Me pystymme hyväksymään paljonkin vierasta ja outoa, jos meitä samalla koko ajan vakuutetaan siitä, että se on oikeastaan aivan tuttua. Pasolini ei tehnyt näin, koska hän uskoi outouden, vierauden ja ulkopuolisuuden voimaan: jos se puuttuu, puuttuu myös kaikki muu, jos se tehdään tutuksi, tuttukaan ei enää ole käsitettävää.

Monille Pasolinin kuolema oli jonkinlainen selitys outouteen. Pasolinin surmasi pikkurikollinen, nuorukainen, jonka Pasolini tapasi etsiessään seksiseuraa. Monille tämä oli myös helpotus, koska Homo-Pasolinin töitä ei siis tarvinnutkaan ymmärtää tai ajatella uudelleen: koko tyyppi oli niin ulkona normaalin ja kunnollisen maailmasta, että myös hänen sanomansa saattoi unohtaa.

Pasolini näki, että oli olemassa teitä, jotka estivät näkemästä selvästi, ja teitä, jotka aukoivat silmiä väkisin.
Sodan jälkeen alkanut normalisoiva ja kansainvälistävä kehitys kuului niihin, jotka estivät näkemästä: ihmiset ajoivat takaa hyvinvointia, joka vaati yhteiskunnan ja kulttuurin yhdenmukaistamista.
Yhdenmukaistus loi moraalia ja kulttuuria, jossa yksilöllä ja erilaisuudella, muutoksella ja arvaamattomuudella ei ole sijaa. Tuloksena oli moraalin ja kulttuurin pysähtyminen ja kuolema.
Sillä heti, kun yksilöä normalisoidaan - laein, moraaliohjein tai yhteisin päämäärin - menetetään myös kulttuurin luova voima. Kansat eivät luo kulttuureja vaan yksilöt. Kansankulttuuri on väsähtäneen porvariston viihdettä. Yksilöt joko luovat uutta tai eivät luo, se on näin yksinkertaista. Kun kansan voimat kootaan toteuttamaan valtion uudelleen rakentamista (tai jotain muuta yhteistä päämäärää) kaikki muu jää sen jalkoihin. Ajatellaan Suomea tässä: maakuntien erilaisuus, murteiden arvo, ihmisen side kotiseutuunsa, nämä kulttuuria luovat tekijät. Tilalle ei ole astunut mitään hyvinvoinnin kulttuuria, jollei sitten Vappu Taipale ole kulttuurijohtaja.
Yhteinen päämäärä on tähdännyt samankaltaistamiseen, ulkopuolisen poistamiseen, erilaisen mahdottomuuteen. Kun kaikki ovat joutuneet sisäpuolelle, vain se on todellista. Tämän jälkeen vain hullut puhuvat siitä, mitä ei ole.

Mutta kohtalonomaisella tavalla jotkut ihmiset eivät silti tyydy tähän. Kunnon ihminen kysyy: kun kaikki on nyt niin hyvin, miksi etsiä muuta? Tämä, mitä meillä on, on normaalia, tavallista, hyvää tai ainakin parasta, mitä nyt ihmiselle voi suinkin olla.
Silti joku hakeutuu muualle.
Pasolini etsi useita tapoja nähdä selvästi. Kaikki ne tavat tarkoittivat sisäpuolen hylkäämistä.
Yhtenä kienona, ja sosiaalisesti hyväksyttynä, hän kerää Friulin paikallista runo- ja laulu-perinnettä, jota kukaan ei pidä arvossa. Tässä on se ulkopuoli, joka on unohdettu tarkoituksella, koska se muistutti "väärästä" kiinnostuksesta: siinä oli huomio yksilössä, hänen antamassaan maailmassa, myytissä ja maailman oudossa jatkuvuudessa.
Runot lauloivat yksinkertaista, yhden ihmisen kokemusta, joka sai heti myyttiset mitat. Se, mistä runot kertoivat, ei ollut tarkoitushakuista tai pyrkimistä päämäärään vaan tapahtumista, jossa ei ollut aikaa eikä halua valloittaa maailma.
Toisena keinona, ja sosiaalisesti vaiettuna, hän etsi seksikumppaninsa toisten ulkopuolisten joukosta. Kaikkihan me tiedämme, että voi olla homo, mutta kunnollinen homo siten, että elää parisuhteessa ja on muuten normaali. Kuten englantilaiset sanovat, ihminen saa tehdä mitä tahansa, kunhan ei säikäytä hevosia.
Mutta Pasolini ei ole kiinnostunut homobaareista tai sievistä kutsuista, joilla kuunnellaan Mantovania ja juodaan kuohuviiniä. Hän haluaa selvästi ulos: pojat, joista hän hakee ruumiinsa kosketusta ulkopuoliseen, ovat työttömiä, rikollisia, aivan ulalla kunnon ihmisen elämästä ja siis sosiaalisesti vaikeita. Pasolini ei halua mitään helppoa eikä normaalin imitaatiota. Hän etsii kolkkojen uusien asutusalueiden keskenjääneistä rakennuksista kotoaan tai vankilasta karanneita retkuja.
Mitä hän näin löytää? Hän löytää runouden. Se näyttäytyy samana runoutena kuin se friulinkielinen runous, jota hän keräsi: se on kosketuksissa koko ajan muuttuvan, asettumattoman ja käsittämättömän todellisuuden kanssa. Se on koko ajan vaarallinen, koska se on toista. Sitä voi kesyttää tai ärsyttää; tämän voi tehdä sanoin tai teoin. Olennaista on joka tapauksessa, että ei ole sellaista keinoa, jolla sen voisi saada omaksi, tutuksi ja valmiiksi. Runoissa on koko ajan kuolema paikalla: voit kuolla huomenna, mutta pukeudu tänään vielä silkkiin ja samettiin ja rakasta! Runoissa ei perustettu perheitä, ajateltu ikuisuutta ja varmistettu huomista: eilen olit lapsi ja huomenna jo kuolet, elämä on siinä välissä.


Katselen aurinkoa
tämän kuolevan kesän
katselen sadetta,
heinäsirkkaa, ruskaa.

Katselen ruumistani
joka on ollut lapsi,
nyt kun sunnuntait ovat surullisia
ja elämä menetetty.

"Tänään olet puettu
silkkiin ja rakkauteen
tänään on sunnuntai
huomenna kuoleminen."

Sinä olet laulu, jota he eivät laula,
rakkaus rakastuneiden, jota he eivät laula
Tule kanssani, puhukaamme ulkosalla,
missä lentävät linnut, jotka laulavat

Toverini, hellyyttä sydämen täysi,
jota rikkaat uskovat sydämettömäksi
ja ampuvat ilmasta linnut
nuo sydäntemme isännät!

Tule,kävellään San Giovannille
Kun yö peittää alleen San Giovannin
Katselkamme siellä pistooleitamme
jotka hautasimme San Giovannin sydämeen.



Monet näistä nuorukaisista ryöstivät, tappoivat ja pettivät tavalla, joka on kokonaan kunnollisen ulkopuolella. Sentimentaalisuus, luottamus, jatkuvuus puuttui. Jokainen kohtaaminen oli soidin: askelet muuttuivat, kun nuorukainen vaihtui, ja tulos oli aina yhtä epävarma ja epäselvä. Kun nuorukainen lopulta suostui aktiin, akti oli paria hetkeä lukuunottamatta myrskyisä ja vihamielinen, kahden ulkopuolisen, myös toisilleen ulkopuolisen törmäys, jonka keskeinen piirre oli "rakasta tai kuole tai valmistaudu molempiin"! Se kielsi yhteyden, joka oli samalla fyysisesti ilmeinen. Miehen ylpeys ja otetuksi tuleminen ovat mahdottomat yhdistää, jos aikoo selvitä elossa ulkopuolella.
Pasolinin ystävät yrittivät pitää hänet poissa näistä kohtaamisista; he pelkäsivät, että Pasolini surmataan tai ainakin pahoinpidellään vakavasti. He jopa etsivät sopivia, siistejä ja sivistyneitä nuoria miehiä Pasolinin huvitukseksi. Mutta he saivat myös huomata - ajan kanssa, hitaasti - että kyse oli jostain aivan muusta kuin seksistä siinä mielessä, kuin kunnollinen ihminen sen ajattelee. Pasolini ei etsinyt esikaupungeista ja Ostian rannnoilta tyydytystä halulle vaan sidettä sellaiseen, jonka kadottaa heti, kun antautuu kunnollisen ihmisen turvallisuuden ja vakauden halulle. Se oli taistelua sisäpuolelle juuttumista vastaan, taistelua mukavuutta, hyvinvointia ja muuta valtakulttuurin tervaa vastaan.
Tämä taistelun muoto saattaa tuntua oudolta. Miksei sitten poliittista tai taiteellista taistelua?
Pasolini antaa ymmärtää, että on olemassa vain harvoja elämän alueita, joilla taistelua ei ole jo etukäteen hävitty. Politiikka, taide, tiede ja filosofia on jo hävitty: ne ovat kunnon ihmisen alueita, viihdettä ja lohdutusta, joissa etukäteen määrätyt säännöt ja odotukset pitävät vallassaan sekä tekijöitä että kokijoita. Aika jatkuu samana, tasalaatuisena ja vailla nykyhetkeä.
Jos haluaa saavuttaa jotakin todellista, on pakko saattaa itsensä eilisen ja huomisen väliin, sellaiseen, missä ei ole etukäteen määrättyä alkua ja loppua. Pasolini kuvaa joissain runoissaan ja pienemmissä kirjoituksissaan kokemustaan, kun hän lähtee pois ystäviensä luota ja kulkee kohti hämärän seksin kohtauspaikkoja. Hän tietää, ettei kukaan tunne häntä siellä ja vaikka tuntisikin, ei välittäisi vähääkään. Hän irtautuu kodin, uskonnon ja isänmaan arvoista, selkeästä vaikkakin ristiriitaisesta normaalin diskurssista ja astuu alueelle, jossa pätevät suurin piirtein samat lait kuin ihmisen aamuhämärissä: vallan, sukupuolisuuden, antautumisen, halun ja voittamisen lait.
Tämä konkreettinen ulkopuolelle kulkeminen tarkoittaa ratkaisua välimatkan puolesta: Pasolini valitsee välimatkan siihen, missä muut luonnostaan ovat, koska selvästi voi nähdä vain kauempaa. Itse asiassa hän näin valitsee mahdollisuuden nähdä, nähdä sanan varsinaisessa merkityksessä: tarkastella sitä, mikä tulee eteen, sen perusteella, mikä on ohittamatonta. Ohittamatonta ovat ne kohtaamiset, joissa on mahdollista rakastaa, kuolla ja tulla tyydytetyksi siten, että hetken kuluttua halu on taas paikalla. Koko se sivistyksen - suurimmaksi osaksi teeskentelyn ja valheen - kavalkadi, joka asettuu siihen väliin, joka jää toisaalta ohittamattoman ja toisaalta kunnon ihmisten maailman väliin, koko se kavalkadi pääsee Pasolinilla oikeaan mittakaavaan vain näin, vain näkemällä.
Ne nuorukaiset, joita Pasolini kohtasi, ärsytti, maanitteli ja nai, olivat Eroksia juuri siinä mielessä kuin Platon kuvaa Erosta tai filosofiaa. Eivät missään, aina matkalla johonkin, eivät kuuluneet mihinkään eikä heillä ollut mitään. He eivät olleet missään ja juuri siinä Pasolini heidät tapasi.
Pasolinin ystävät kertoivat, kuinka Pier Paolo hermostui ja muuttui kärsimättömäksi, mikäli hän joutui olemaan liian kauan poissa villien nuorukaisten luota. Kunnon ihminen tulkitsee sen himoksi ja himon synnyttämäksi paloksi. Pasolinin näkökulmasta katsottuna se oli kokoaikaista pelkoa hukkua kunnon ihmisten maailmaan, pelkoa siitä, että alkaa pitää itsestään selvänä kaikkea sitä, mitä näkee, kuulee ja kokee, pelkoa siitä, että omat kokemukset katoavat ja niiden tilalle tulevat ne kaikkien kokemukset, joista aikamme puhuu.
Kun Pasolinin surmasi yksi näistä pojista, kunnon ihmiset kirjoittivat, kuinka irstailija sai sen, minkä ansaitsi. Näin ei kirjoittanut vain yleisö Corriera della Serassa vaan myös Ilkassa ja oppinut Timessa ja Parnassossa. Pasolini tuskin pani pahakseen, että yksi kohtaaminen koitui hänen kuolemakseen, sillä se todisti hänelle, että maailmassa on vielä se järjestys, johon hän halusi uskoa: rakkauden ja kuoleman järjestys.
Se on kunnon ihmisten maailman ulkopuolella, joten meidän sitä ei tarvitse pelätä. Meillä on moraali, poliisi ja kondomi kaiken päällä.

JV, 1995