SOSIAALIDEMOKRAATTINEN MIELI

Keskinkertaisuus on ollut kartettava ominaisuus, paitsi silloin, kun se huimasti ylittää jonkun kyvyt. Silloin se on tavoiteltava päämäärä, jonka saavuttaneet toimivat tavoittelijalle malleina. Tavallista kuitenkin on, että tuntemissamme kulttuureissa on pyritty kohti parempaa, korkeampaa, taidokkaampaa, koska on katsottu, että sillä tavalla ihminen (sekä yksilö että laji) kehittyy. Asettamalla päämääriä, joita ei voi heti ja helposti saavuttaa, kukin joutuu ponnistelemaan ja saa näin oivaltamisen, oppimisen ja kehittymisen kokemuksia. Tätä varten on myyttejä, suuria kertomuksia ja sankareita: näiden avulla on motivoitu vaivannäköä ja ponnistelemista.
Luultavasti kaikkina aikoina on myös ollut massa, joka on vähät välittänyt ponnistelusta. Massa on pikemminkin asettanut päämääräksi keskinkertaisuuden ja ponnistelemattomuuden, arvostanut aineellista menestymistä ja käyttänyt paljon aikaa kateuteen ja kaunan kasvattamiseen. José Ortegan Massojen kapina on häkellyttävä analyysi tästä voimasta; Martin Heidegger on Oleminen ja aika -kirjassaan analysoinut myös keskinkertaisuutta ja sen ideaalia olla kuin kuka tahansa. Wilhelm Reich on Fasismin massapsykologiassa kuvannut raadollisella tavalla, mitä tapahtuu, kun nämä massat alkavat olla poliittinen voima. Nämä kolme teosta eivät ole nykyisin kovin kovassa kurssissa, koska eläessämme postmodernia aikaa meillä ei edes todellisesti saa olla eroja, joille edellä esitetty keskustelu perustuisi.
Eurooppaa on koetellut kauan poliittinen ajattelu, joka on tähdännyt hyvinvointiin ja tasa-arvoon. Se on ravistellut kaikkia elitistisiä perinteitä ja saanut aikaan hyvinvoinnin tasaantumista ja tasa-arvoisuuden lisääntymistä. Nämä ovat olleet ilmeisesti yksinomaan positiivisia saavutuksia. Mutta samaan aikaan on jäänyt paljon vähemmälle huomiolle, kuinka hyvinvointi ja tasa-arvo tämän poliittisen ajattelun mukaan edellyttävät eräiden keskeisten kulttuuristen arvojen kieltämistä: me emme enää saa tehdä eroa populaarin ja korkean välillä, me emme enää saa edellyttää, että olisi oltava jokin taito, jos aikoo esittää jotakin, me emme enää saa edellyttää ihmisiltä itsenäistä arvostelukykyä. Nämä eivät ole toivottavia piirteitä, koska ne asettavat ihmiset etäälle toisistaan, synnyttävät hierarkioita ja paineita sekä kyseenalaistavat tasa-arvon.
Moni on kuitenkin muistuttanut Sokrateen sanoista, että aina parhaita on vain vähemmistö. Tähän on todettu, että emme enää tarvitse parhaita, koska kaikki ovat jo nousseet hyvän luokkaan. Ideaalien, esikuvien ja tavoitteiden maalailu ei sovi siihen mielenlaatuun, jota nyt pidetään hyvänä. Pikemminkin on syytä tyytyä, olla ylpeä tavallisuudestaan, tehdä kuten toisetkin ja keskittyä arkipäivään. Se, mikä on tavanomaista arkipäivässä, on arvokasta ihmiselle, ja siitä on löydettävä sisältö.
Ei ole toivottavaa, että puhutaan massasta, koska se vaikuttaa alentavalta. Näin on, vaikka massan oma propaganda kuvaa juuri massan ominaisuudet toivottaviksi. Sosiaalidemokraattinen mielenlaatu pyrkii kateuden, häpeän ja paheksumisen avulla osoittamaan, että muu kuin massan ominaisuus ei ole hyvä ihmiselle. Mutta kun kaikki ovat massaa, massa onkin ihmisen mittta, toivottava olotila, se, missä ihminen parhaiten todellistuu. Siinä voi todellistua monella eri tavalla ja vaikka ne kaikki ulkopäin näyttävätkin aivan samalta, sisäpuolelta ne näyttävät rikkaudelta. Kun ulkopuolella ei ole ketään, muuta kysymystä ei synnykään.

Suomessakin on ajettu tätä ajatustapaa ihmisiin monin eri keinoin. Entinen presidenttimme Mauno Koivisto totesi, että "eikös se ole hyvä, että ollaan samaa mieltä". Se sopii hyvin massalle, koska eri mieltä voi olla vain, jos näkee asiat ulkoapäin. Nykyinen presidentti saarnaa turvallisuutta ja tavallisuutta yhtenä pakettina, ikäänkuin ota tai jätä -periaatteella: jos haluat turvallisuutta, ota tavallisuus. Massa on omaksunut tämän "ei ole syytä yrittää mitään erikoista" -linjan, jonka takana ovat kaikki ne, jotka julkisuudessa pääsevät esille: toimittajat, entiset toimittajat, jotka ovat nykyisin poliitikkoja, poliitikot, jotka ovat entisiä urheilijoita ja sairaanhoitajat, joista tuli vahingossa ministereitä. On selvää, että tämä satunnaisesti koulutettu joukko etsii keskinkertaista, jossa voisi kohdata toisensa.
Surullista on, että Suomen sivistyselämä ja oppineet ovat menneet mukaan tähän liikkeeseen. Arkipäivä, populaari viihde, perhe, kalja ja "jatsi" ovat tavoitteita ja niiden saavuttamista esitellään noiden toimittajien kanssa lehdissä ja televisiossa. Mikään vaikeampi, toinen tai erilainen ei pääse läpi, tule tunnistetuksi, koska seulasta on tullut niin harva, että siihen ei enää tartu muu kuin massailmiö.
Kuitenkin kulttuuri edellyttäisi aivan toisenlaisen eetoksen tullakseen elinvoimaksi, joka pitää yllä massaa, populaaria ja tavallista. On nimittäin niin, että tämä sosiaalidemokraattinen mieli tukehtuu itseensä ja mahdottomuuteensa ja auraa jälleen kerran uraa fasistisille toimijoille, jotka odottavat aina nurkan takana hetkeä, jolloin massa alkaa olla nyreä typeryyttään toitottaville johtajilleen.

Pino 2006