Porno-Teo-Colossal

Kulutuksellisuus on tuhonnut kulttuurin ja nostanut esille päämääriä, joilla ihminen tekee tyhjäksi itsensä. Vastaisku ei ole vihreys tai sosiaalidemokratia! Tarvitaan eliittiä, intelligentsijaa, ajattelevia ihmisiä ja selventäviä käsitteitä. Jatkamme Pasolinin hengessä...

lauantaina

SODOMA JA GOMORRA

Pier Paolo Pasolinin viimeinen elokuvakäsikirjoitus oli nimeltään "Porno-Teo-Kolossal". Se on jatkoa romaanille "Petrolio", jossa sukupuolisen toimeliaisuuden tarkka, yksityiskohtainen kuvaileminen, sisältä ja ulkoa, tuntoina ja tekoina, yhtyi vallan ja moralismin seitteihin. "Porno-Teo-Kolossalin" käsikirjoituksen nimen kolme osaa ovat kaikki keskeisiä Modernin muotoajia ja nykyisyyden ehtoja.

Kolossal kertoo globalisaatiosta, konglomeroitumisesta muussakin kuin yritystoiminnassa. Olemme jo aikaa sitten siirtyneet yksilön kulttuurista laumojen tai massojen sivilisaatioihin, joissa suurin massa on aina sivilisoitunein. Yleinen vulgarisoituminen, laumaistuminen, on seurannut johdonmukaista toimintaa, jolla eliitti, arvokas, harva, vaikea ja ajattelua vaativa on korvattu sillä, mikä ei vaadi mitään. Vain näin kulttuurikin on voinut muodostua kolossiksi: rahvaan, kenen tahansa, massan viihdyttäminen on ollut fasistien ja sosialistien, kumpienkin, päämääränä. Heiltä sen sieppasi ylikansallinen viihdeteollisuus, joka on nykyajan kulttuurifasismia: se ilmoittaa antavansa kansalle sitä, mitä kansa haluaa, ja se osaa panna kansan haluamaan milloin mitäkin. Haluttavan on joka tapauksessa oltava kolossaalista, miljoonien haluttavaa, ennen kuin se on kulttuuria. Niinpä me kaikki tunnemme joitakin nimiä: Madonna, Michael Jackson, Vin Diesel, jne. vaikkakin se, mitä he meille tarjoavat, ei mitenkään kuulu maailmaan, jossa muuten elämme.

Teo liittyy yleiseen auktoriteettirakenteeseen, ihmisten keskinäisen arvon hierarkiaan, jota tuetaan eri aikoina erilaisilla tavoilla: joskus se voi olla omaisuuden, rahan synnyttämää hierarkiaa, joskus yksittäisen ihmisen arvoa kauppatavarana kuten vaihdettaessa naisia, lapsia, nuoria, alempiarvoisia muihin hyödykkeisiin, tai virtuaalista arvoa, jonka nimenä voi olla "tieto", "läheisyys", joka tapauksessa jokin, joka viittaa arvonantajan, "jumalan", tuntemiseen paremmin kuin mitä toisilla on mahdollisuus. Valtiomme eivät ole enää teokraattisia mutta niiden valtarakenne ja moraalinen olemassaolo yhä perustuvat malliin, joka löytyy hyvin juutalaisten "pyhästä" kirjasta.
Teo kuvaa hyvin antamisen ja ottamisen dynamiikkaa: aina on jokin, joka antaa, ja joku, joka ottaa. Me kuulumme niihin, jotka ottavat, ja meille aina annetaan: annetaan arvot, päämäärät, hierarkiat ja elämä.

Porno on Pasolinille esille laittamista, paljastamista ilman merkitysyhteyttä, kuten iltapäivälehtien tarinat "todellisista ihmisistä" tai kansallispäivän marssien aseiden ohikulku. Tutkimuksen nimellä kulkee 1900-luvulle tyypillinen yritys luetella ja kuvata joltakin alalta kaikki. Toisen Maailmansodan aseet, talotyypit kautta aikojen, uskonnolliset menot Aasiassa, avara luonto, kaikki tavat tappaa ihminen. Tämä positivistinen mieliala muistuttaa Borgesin ajatusta, jossa maailma eräänä päivänä on kokonaan kuvattu ja loppuu siihen. Ikäänkuin maailman tosiasioiden anatomia olisi tämän metaforisen pornografian päämääränä. Siinä on muistumaa kaikkien rukousten rukoilluksi tulemisesta ja jumalan kaikkien sadan nimen lausumisesta. Porno muodostaa teon ja kolossalin kanssa kaikkea koskevan periaatteen ja ainoan pätevän toimintatavan, jolla on lupa osoittaa meille mitään.
Asiat, joilla on jokin funktio, nostetaan irti funktiostaan ja laitetaan esille, jotta ne synnyttäisivät uusia, irrallisia mutta voimakkaita mielikuvia, joille voidaan rakentaa sekä uusia mielikuvia että vallan kahleita. Kun aikaisempina aikoina on korostettu universaalien löytämisen tärkeyttä ja annettu ymmärtää, että yleinen ja yleispätevä ovat tärkeämpiä kuin satunnainen ja eteentupsahtava, porno tuo esille, että universaali ei ole ideaali. Ideaalina on vulgaarisuus, rahvaanomaisuus: paljastuksen voi ottaa vastaan kuka tahansa, eikä paljastus todellisesti sisällä muuta kuin sen, mikä näkyy. Jokaiselle syntyy paljastuksesta oma mielikuva. Universaalin puuttuminen - itse asiassa, universaalin mahdottomuus - antaa aina jollekulle kolmennelle mahdollisuuden artikuloida ja tulkita mielikuvaa ikäänkuin se olisi yhteistä.
Porno synnyttää puhetavan, jossa kolmansien tulkinnat muokkaavat ihmisten jo mennyttä ja tulevaa kokemusta sekä valmiutta ottaa vastaan uusia paljastuksia. Kaikissa kehittyneissä maissa on valtion ylläpitämiä instituutioita, joiden päätehtävänä on toimia kolmansina. Ne ovat propagandavirastoja, "intelligence agengies", joilla voi olla muitakin nimiä: kirkko, yliopisto, oikeuslaitos, media, lastensujojeluliitto, puolue, pääesikunta.
Pornon tarkoitus on siirtää huomio pois sellaisesta, minkä hallintaan nämä "intelligence agengies" eivät pysty. Asettamalla mahdollisimman paljon elämän ilmiöitä paljaana näytteille, ilman selvää kontekstia, ne estävät kokonaiskuvan muodostumista. Samalla ne korvaavat kokemuksen kautta tulevaa vakuuttavaa omaa elämää, joka alkaakin näyttää varsin vaativattomalta kyhäelmältä.

Paljastaessaan porno synnyttää uusia, ennen näkemättömiä tarpeita sekä tarpeen toimia paljastetun mukaan.

Pasolinin kehitelmät Porno-Teo-Kolossal -muistiinpanoissa tuovat mieleen Avarusseikkailu- elokuvan nopeutetun alun: musta kivipaasi - järjestyksen antaja ja ehkä teo - muuttaa kerralla kaikkien niiden käyttäytymistä, joiden maailmaan se ilmaantuu. Kyse on kosmisessa mittakaavassa tapahtuvasta, siis käsittämättömästä tapahtumien kulusta, jonka näyttämö voi olla missä tahansa. Se on kuitenkin aina jossakin, Napolissa, Seinäjoella tai Boulderissa, ja on yhdentekevää, missä tapahtuvana se kuvataan. Aina se sisältää samat virheet. Kyse on siis moralismista, jossa taiteilija tietää, mikä on väärin ja miksi.
Vääryyksiä ovat muun muassa: ihminen suunnittelee, ihminen säätää, ihminen löytää universaaleja lakeja, ihminen alistaa toisen, loukkaa toista, nöyryyttää toista, pettää itseään, taistelee itseään vastaan, kieltää tunnustamasta itselleen, millä tavoin syvimmiltään kokee. Viihdeteollisuus käsittelee tätä kaikkea ja sijoittaa nämä asiat milloin New Yorkiin, milloin avaruusalukselle, mutta aina tyypittäen, universaalia korostaen, erityistä ja yksittäistä väheksyen.
Jos katsomme historiaamme, siellä on vain vähän kertomuksia, jotka hämmästyttävät meitä yksittäisellä, joissa ihmisten käyttäytyminen on todella arvaamatonta, joissa ei ole moraalia, jonka vuoksi kertomukset ovat olemassa. Kun tällaisen kertomuksen löytää, sitä kannattaa lukea tarkasti. MR palautti mieleeni pari viikkoa sitten ihmeellisen kertomuksen Sodomasta ja Gomorrasta. Tarinassa on opetus, mutta sen moraali on epäselvempi: kauniina nuorukaisina maan päälle tulee enkeleitä, jotka majoittuvat hurskaan miehen taloon. Kaupunkilaiset haluavat näitä enkeleitä, naidakseen heidän kanssaan. Isäntä tarjoaa tyttäriään pelastaakseen enkelit. Kertomus kuitenkin päättyy vielä oudommin: eräs toinen isä ja kaksi hänen tytärtään pelastuvat Sodoman ja Gomorran tuhosta. Tyttäret juottavat isän humalaan voidakseen naida hänen kanssaan. Ja sama on jatkunut aina tähän päivään: me haluamme enkeleitä, mutta meille annetaan tyttäriä ja he ovat irstaimpia kaikista.

Pasolinin elokuvasuunnitelmassa ovat mukana molemmat kaupungit sekä muitakin kaupunkeja, sillä pahe on suuresti lisääntynyt noista ajoista. Sodoma, Gomorra, Numanzia, Ur. Ne ovat oudolla metaforisella tavallaan Rooma, Milano, Pariisi ja jokin neljäs. Kaupungit ovat utopioita, ne eivät ole missään, ja ne tyypittävät toisiaan, eivät maailmaa tai ihmisten kokemustapoja. Elokuvan kaksi vaeltajaa päätyvät niihin, kuhunkin vuorollaan, koska seuraavat komeettaa, joka ilmoittaa, että jotain uutta on syntynyt. Komeetta seisoa törröttää kunkin kaupungin yllä, siirtyäkseen sitten seuraavaan. Kaupunkien sarja voidaan ymmärtää myös aikasarjana, ihmisen ja kulttuurin metamorfoosin merkkinä: suhde seksuaalisuuteen muuttuu komeetan osoittamissa kaupungeissa selkeästä ja julmasta alkutilasta yhä oudommaksi, yhä etäämmäksi ruumiista ja yhä ahdistavammaksi ihmiselle. Pasolinille kulttuurin muuttama seksi kuvasi erityisesti ajan kulua, jota ei saa käännetyksi takaisin sinne, mistä se alkoi. Alkutila on jokaisessa ihmisessä, mutta tuskin kukaan tunnistaa sitä panssaroitumisensa vuoksi. Jokainen on kasvatuksensa sisällä oppinut panssaroimaan seksuaalisuuttaan, kieltämään ilon ja spontaaniuden ja vaihtamaan sen ahdistavaan odotukseen "oikeanlaisen" kimmokkeen tulemisesta. Kun mikään tai kukaan ei ole "oikea", panssarointi kasvaa koko elämän läpi omaksi nahaksi, jonka vierautta ei enää huomaa. Mutta aina se estää ilon ja nautinnon.

Sodoma on suoran toiminnan kaupunki: elämänmuodot eivät ole vielä muuttuneet rituaalisiksi vaan ihmiset haluavat ja toimivat halunsa mukaan. Heillä ei ole ongelmaa sen kanssa, että heillä on haluja. He eivät kammoa toistensa halua vaan vastaavat siihen, usein juuri niin suoraan kuin Vanhan Testamentin kertomus osoittaa. Halu ei ole muuta varten, sitä ei pidä pidätellä, ei muuntaa muuksi. Kontakti ja päämäärä ovat samassa, teko ja ilmaisu ovat yhtä. Sodomassa voidaan keskustella siitä, mitä halu on, tai siitä, kuinka yksilö valitsee. Miehet haluavat miehiä ja naiset naisia, kuten Vanha Testamentti todistaa. Kyse on seksuaalisuudesta, jota ei ole valjastettu yhteiskunnan välineeksi, joko tuottamaan lisää väkeä tai synnyttämään häpeää, jonka avulla ihmisiä voi alistaa loputtomasti, kuten Michel Foucault on meille opettanut. Sodoman seksuaalisuus on välitöntä reaktiota, joka ei ota huomioon tilaa ja tilannetta; Sodomassa ei voi sanoa ei, jollei tahdo tulla otetuksi väkisin. "Ei" on lähtöisin yksilön tahdosta, järjen toimintaa; järki ja tahto eivät täällä toimi, on vain halu.
Pasolinin elokuvasarja Elämän Trilogia pyrki osoittamaan, että on olemassa seksuaalisuutta, joka on lihan spontaania iloa. Vastaanotossa elokuva kuitenkin leimautui pornografiaksi, koska siinä maailmassa, johon se tarjottiin, Sodoma oli jo menettänyt halunsa: vastaanottaja katseli haluaan ja tunnisti sen naapurin haluksi, joka koko ajan etääntyi ja lipesi siitä, minkä itse saattoi kokea. Katsottuna toisten (näyttelijöiden, roolihenkilöiden) ilo ja spontaanius oli loukkaavaa, koska siitä ei päässyt osalliseksi. Trilogia sai murhaavat arviot, niin taiteellisesti kuin moraalisestikin. Trilogian ajatus, että seksuaalisuutta voisi kuvata ja käsitellä niin, ettei se ole tirkistelevää, pornografista tai esineellistävää kilpistyi ahdistukseen siitä, ettei katsoja kuitenkaan koskaan pääse osalliseksi samasta ilosta.

Gomorra on moderni kaupunki, jossa halu on etäännytetty toimista. Ihmiset toimivat sen mukaan kuin on muodikasta: he oppivat tahtomaan sitä, mitä kaikki haluavat, ja sen mukaan, kuinka kulloinkin on syytä haluta. Gomorrassa keskustellaan mekanismista, jolla keskustelu halusta ja toiminnasta pidetään käynnissä. Suhde itseen ja toiseen on väkivaltainen, koska jokaisen on muokkauduttava tähän keskusteluun ja toimittava tämän mukaan. Seksuaalisuus on väline: lisääntymisen, vallan, häpeän väline, joka sääntelee työvoimaa, hyvinvointia, turvallisuutta ja tarpeiden syntymistä. Gomorra on heteroseksismin kaupunki: "hetero" tarkoittaa erilaisten, toisiinsa sopimattomien vetoa toisiinsa, josta syntyy toisaalta uusia ihmisiä, toisaalta jatkuvaa tyytymättömyyttä aikuisten elämässä, jota määrää käsittämätön ja kommunikoimattomissa oleva suhde toiseen sukupuoleen ja jälkikasvulla kiristäminen. Väkivalta on henkistä ja se räjähtelee fyysiseksi silloin tällöin, kun sopivia sublimaatioon muotoja ei ole tarjolla.
Heteroseksismi on kulttuurimuotona väkivaltainen, koska se edellyttää, että kaikki ihmisen kiintymys, rakkaus, halu ja nautinto on jo etukäteen määrätty suhteessa jälkipolviin. Seksuaalisuus on jälkipolvia. Niinpä oidipaalinen oireyhtymä, insestikielto, raskas säätely ihmisen ulkoa ja sisältä ovat osa Gomorraa. Uskonnollakaan ei ole muuta todellista sisältöä kuin ladata ihminen pienestä pitäen tuntemaan pelkoa (isää, jumalaa kohtaan), kokemaan häpeää siitä, mitä tekee yksin, ja pelkäämään, että joku saa selville, mitä tämä ihminen todella haluaa. Kaikki on piilotettava, säädeltävä, ehdollistettava, jotta jälkipolvi voisi….mitä?
Gomorra on sosiaalidemokraattinen helvetti, jossa mikään ei ole sitä, miltä näyttää. Kaikki ihmiset ovat jonkin nimettömän sairauden leimaamia, sairauden, joka ei tapa kokonaan vaan jättää eloon mutta vailla syytä elää. Ihmiset voivat huonosti, ovat onnettomia, elävät keskellä yhteisöllistä paskaa, mutta melkein jokainen osaa ilmentää, ettei juuri hänellä ole mitään hätää. "Tämä on normaalia, onhan elämässä vastoinkäymisiä, mutta niitä ei pidä liioitella!" "Eihän kukaan elä kuten kirjoissa!" Tämän argumentoinnin keskellä jokainen spontaani ilon, halun, kiintymyksen tai nautinnon lähde määritellään pahaksi, koska ne saattavat haastaa sen sairauden, jota jokainen potee: vallan, kateuden, keskinkertaisuuden ja ilottomuuden keskellä.
Gomorra on pornografian paratiisi, sillä sen avulla valta sääntelee häpeää ja halua.

Vaeltajat päätyvät Numanziaan, joka on yksilönvapauden paratiisi. Siellä on jo unohdettu kontrolli, joka vallitsi Gomorrassa. Numanziassa on päädytty unohtamaan suuret kertomukset, joilla ihmisen elämää on ohjattu, sillä ne loukkaavat yksilöä. Mutta samalla on menetetty syy toimia yhdessä. Numanziassa vallitsee kaiken aikaa kuolema: ideologian kuolema. Ideologia on luonnontilan jälkeen ainut syy elää yhdessä, syy elää yleensäkin. Se kokoaa uskon, toiveet, estää ja jalostaa kateutta ja vihaa, antaa muodon rakkaudelle ja elämän jatkamiselle. Sen kadottaminen on kuin kadottaisi kaikki syyt. Tuloksena voi olla vain halua kollektiiviseen itsemurhaan, joko syömällä itsensä hengiltä, juomalla, keksimällä sotia abstrakteista aiheista, huvittelemalla in extremis, hankkimalla tappavia tauteja, huumaamalla sen, mitä oli.
Mutta ennen kollektiivista kuolemaa Numanzia kehittää fasistisen hallinnon, jolle annetaan kaikki valta: valta kuunnella, katsella ja kerätä tietoa, seuloa yksityistä elämää, määrätä, mitä muut saavat uskoa - ja jolleivat nämä toimi niin kuin käsketään, luvan pakottaa heidät uskomaan ja toimimaan, tai tappaa heidät. Elämänsä mielen puuttumisen vuoksi ihmiset antavat vallan kelle tahansa ja Numanziassa valta on aina Kenellä Tahansa, yleensä sillä, joka ei oivaltanut, mitä tarkoittaa, että menneet suuret kertomukset olivat valhetta. Tämä Kuka Tahansa tuo turvallisuuta, uskoa, ahneutta, kateutta, joiden avulla syntyy uusia kertomuksia.

JV, 2006