TÄTIEN MEDIAKASVATUSTA

Opetusministerin salkku oli pitkään hoitajien käsissä. Heillä ei ollut erityistä taitoa käsitellä koulutuksen kehittämistä, mutta he saivat kuitenkin lopulta aikaan, että kouluun palasi terveysoppi, muodikkaammalla nimellä, tietenkin, mutta idea oli sama:
Terveysopin paluuta ryyditettiin puhumalla kaikista niistä onnettomuuksista, joita nykymaailma tarjoaa: huumeet, sukupuolitaudit, syömishäiriöt ja muut vastaavat ihmisen kehosuhteen kroonisesta häiriötilasta syntyvät syyt. On edelleen mahdotonta myöntää, että ihminen ei selviä ilman jotakin huumetta (alkoholia, uskontoa, urheilua, politiikkaa?) ja siten on tähdättävä huumeettomaan nuoruuteen. Sukupuolitaudit ovat jälleen parantumattomia, kuten olivat 60 vuotta sittenkin, joten pienen hengähdyksen jälkeen on taas hyvä saarnata pidättyvyyttä ja mekaanisia ehkäisyvälineitä, jotka estävät lähemmän kosketuksen. Syömishäiriöt ovat tulleet jäädäkseen, jokainen laihduttaa tai bodaa, mutta vain nuorten kohdalla häiriö on kohtalokas; siispä ruokaympyrä ja koko mauton suomalainen ruoka kunniaan. Kulttuurimme ilmaisee joka hetki läpeensä häiriintynyttä suhdetta lihaan, jota taiteet, tädit ja piispat yrittävät elaboroida, milloin mihinkin sublimaation suuntaan. Terveysaalto on joka tapauksessa saavuttanut meidät uutena tsunamina, joka ei enää pyyhkäise pois vain ihraa ja voita vaan myös mahdollisuuden edes ajatella, että ruoka, seksi ja liikkuminen voisivat olla olemassa nautintoa varten.

Nyt seuraa toinen aalto, jossa seuraava tätien lauma vaatii kouluun mediakasvatusta, koska maailma on "medioitunut". "Medioitunut" tarkoittaa todellisesti pornon, murhapelien, roolichattien, identiteettileikkien, kaikille avautuvan kuvittelumaailman uusilta tekniikoilta saamaa tukea.
Puhetta päästellään ikäänkuin aiemmin suhteemme todellisuuteen olisi ollut suorempi. Samat ilmiöt olivat olemassa aiemminkin, myös kotona ja kadulla, jopa vaarallisemmin, kun ne olivat konkreettisia. Ne ovat olleet myös aina medioituneita, sillä jopa ollessaan konkreettisia ja suoraan koskettavia, niiden merkitykset oli silti luotu esimerkiksi sodan, uskonnon, kasvatuksen, perhe-elämän tai kaupan ja politiikan avulla, jolloin niiden suoruus on ollut yhtaikaa outoa ja käsittämätöntä.
Kun mediumina on ollut sota, se, mitä tapahtuu on käsittämätöntä: yhtäkkiä kotikaupungissa pommikoneet pudottavat satunnaisia pommejaan keskelle ihmisvilinää. Sodan pitäisi välineenä tehdä tämä ymmärrettäväksi mutta asia ei ole ollut yhtään helpompi käsittää vaikka olisikin ymmärtänyt, että on sota. Ihmisten käyttäytyminen muuttuu sodan aikana, moraali joustaa ja toisaalta jopa jäykkenee, ihmiset suhtautuvat toisiinsa eri tavoin jne. Medium muuttaa koko elämän, myös merkitykset, joita sen ei ehkä pitäisi ollenkaan koskettaa.
Uskonnon medium on välittänyt tietoa synnistä, taivaasta, helvetistä ja muista mielikuvituksen tuotteista, sanoin ja kuvin, mutta itselle tapahtuvat tapahtumat, häpeä, nöyryytys, poissulkeminen, armo ja anteeksianto ovat olleet koko lailla käsittämättömiä. Uskonnon mediumin kautta luonnosta syntyvät ihmisen käyttäyttymien tavat, halut, tarpeet ja toiveet on tuhansia vuosia väritetty tavalla, josta olisi jo kauan pitänyt olla huolissaan. Pelkkä medium on tuhonnut ja tuhoaa ihmisiloa ja nautintoa joka hetki raivoisalla tavalla, niin kristityssä maailmassa kuin muuallakin, ikäänkuin jokin paha henki olisi antanut tälle mediumille luvan toimia näin. Syystä tai toisesta vain harvat (Voltaire, Nietzsche, Brøgger) ovat olleet huolissaan tämän mediumin vallasta.
Perhe-medium on tehnyt monista asioista outoja, koska ne voivat tapahtua vain perheessä - lasten syntyminen, aikuisen mielivalta, pahoinpitelyt ilman rangaistusta tai suojaa, sukupolvien täsmäkohtaamiset milloin minkäkin asian yhteydessä - ja niistä ei edes saa puhua muualla, jotta "oma pesä ei likaannu". Syvälle käyvät ja koko loppuelämää määräävät merkityksenannot ovat lähtöisin tästä mediumista, jolle on annettu omassa kulttuurissamme ylivaltainen asema indoktrinoida, määrätä ja sanktioida elämäntapaa, onnen etsimisen lähteitä, itsensä ilmaisemista ja asioiden kaikkinaista ymmärtämistä. Kririikki tätä mediumia kohtaan on kielletty; annetaan ymmärtää, että kyseessä on ikiaikainen medium, jota ihminen ei ole itse luonut, vaikka itse mediun nykyisessä muodossaan on noin sata vuotta vanha.
Yleensäkin tämän kaltaiset medioituneet ilmiöt ovat olleet tarkoin säänneltyjä: niistä puhuminen on ollut mahdollista vain yhdellä tavalla. Paljonkaan tästä ei ole muuttunut, vaikka olemme muista asioista alkaneetkin puhua monilla tavoilla. Ja niin edelleen.

Molemmilla hoitajien ja tätien hankkeilla on sama perusdilemma: ne ovat peittämässä katastrofia, joka on paljon suurempi kuin nämä nykyiset seuraukset. Tartumme oireisiin, koska uskomme, että peitettävälle katastrofille ei voi tehdä mitään. Tässä seuraamme viisautta, jonka Nietzsche muotoili hyvin: oireet ovat tärkeitä, ei itse asia. 1900-luku on alusta alkaen pyrkinyt kiinnittämään ihmisten mielen oireisiin väittämällä, että itse asiat ovat oireissa. Vuosisadan loppupuolen viisaat olivat jo ottaneet tämän uskonkappaleeksi: oirefilosofiaa ja -sosiologiaa alkoi tulla joka tuutista.
Olemme kuin yhteisestä sopimuksesta medioineet jossakin vaiheessa suuren osan ihmisen olemista ja pidämme tärkeänä, että se pysyy medioituneena. Kuten Wilhelm Reich vuonna 1933 totea:
"….kasvatuksellisiin osatavoitteisiiin kuuluu ennen muuta erään nykyisen epäkohdan kertakaikkinen poistaminen. Tarkoitan sitä häpeällistä asiaintilaa, että sadat tuhannet opettajat huolehtivat aina uusien ikäluokkien kehittymisestä ja vaikuttavat siihen ratkaisevasti tuntematta pikkulapsen bioseksuaalisen kehityksen lakien aakkosiakaan. Näin on laita 40 vuotta sen jälkeen, kun lapsen sukupuolisuus tietoisesti todettiin. Kasvattajien tietämättömyys luokin päivittäin ja jopa joka tunti miljoonien lasten ja nuorten mieliin fasistisen mielenlaadun oraita."
Reich ei tarkoita - kuten hän selvästi ilmaiseekin - että kyse olisi irrallisesta ja vain lasta koskevasta ilmiöstä. Päinvastoin, ilmiö koskee meitä kaikkia. Mutta lasten kohdalla me olemme medioineet tosiasiat tavalla, joka estää ottamasta vakavasti huomioon ehtoja, jotka on annettu ihmisen ymmärtämiselle. Me kiellämme lapsen kohdalla sen, minkä me kiellämme kaikkien muidenkin kohdalla, mutta erityistä tässä on, että näin me uudistamme joka hetki onnettomuutta, jonka alaisia jo itse olemme. Me emme malta tai osaa antaa tilaa muutokselle, jonka tarpeen kuitenkin moni on osoittanut tieteellisesti, ideologisesti ja kokemuksellisesti.
Seksuaalisuuden medioimien on tapahtunut uskonto-mediumin ja perhe-mediumin avulla; samaan aikaan myös muu media, esimerkiksi viihde ja kaupallinen tiedonvälitys ovat tarttuneet seksuaalisuuteen hyvin tiukalla otteella. Tämä massiivinen jokaisen elämänalan kattava seksuaalisuuden medioiminen, välineiden kautta välittyminen, leimaa länsimaista tilaa. Tila on jakaantunut kahteen ilmastoon. Toinen on punainen ja kiihtynyt: esineellistävä ja mekanisoiva kaupallisuus ja kulutuksellisuus purkavat seksuaalisuudesta kaiken merkityksellisen ja samalla ne väittävät, että juuri siinä on seksualisuuden merkitys. Toinen on kuiva ja kielteinen. Meillä esitetään vakavasti otettavina vaihtoehtoina seksittömyyttä, pidättäytymistä, rangaistuksia seksille. Vatikaani, G.W. Bush ja joku lastensuojeluliitto käyttävät kaiken arvovaltansa tehdäkseen miljoonien ihmisten elämän vieläkin vaikeammaksi kuin mitä se jo on, esimerkiksi yksinäisyyden, köyhyyden ja sairauksien vuoksi.
Meillä vaaditaan seksuaalisuuden pitämistä peitossa, koska se on, kuten yli kuudenkymmen ikäiset sanovat, "yksityistä". Yksityisyydesta puhuvat eivät useinkaan tiedä, mistä puhuvat, sillä he ovat niitä, joilla ei ole seksielämää. Tämä vanha ja sinänsä spontaani käsitys on saanut tutkimuksellista tukea Kinseyn raportista, Hite-raportista sekä Ertel-raportissa ja paljon pohdiskelua Reichin lisäksi myös esimerkiksi Suzanne Brøggerillä (teoksessa "Crème Fraiche").
Seksuaalisuuden julkisista ilmenemismuodoista pidetään tarkkaa lukua ja erityisesti kuvallinen ilmaisu on koettu vaaralliseksi lapsille, haitalliseksi naisille ja tarpeettomaksi miehille. Auttamisammattien harjoittajia on rekrytoitu vääristelemään tutkimustuloksia ja kertomaan, kuinka tuhoisaa seksuaalisuuden ilmenemismuotojen esittely on lapsen ja nuoren kehittymiselle ja naisen asemalle ja kuinka ne aiheuttavat miehille "addiktioita"; kaikki pitäisi saada hoitoon. "Pornoaddiktio" on uusi ja tuhoisaksi määritelty tautitila, jossa mies viettää useita tunteja päivässä lähinnä nettipornon seurassa ja saa oheisvaivaksi hiirikyynärpään. Muuten tasa-arvoon pyrkivässä hyvinvointivaltiossa sosiaalidemokraattinen mieli huomaa tässä tilaa eriarvolle: mies ja nainen ovat eri lajia, kun on kyse seksuaalisuudesta, lapsista, mediasta ja yhteisestä hyvästä. Tätä eroa markkinoidaaan estoitta leimaamalla miehen seksuaalisuus naisen "erotiikan" kääntöpuoleksi ja sinänsä kiellettäväksi luonnon erehdykseksi.
Tämä kaikki liittyy kasvatukseen siten, että sekä terveysopissa että mediakasvatuksessa seksuaalisuuteen liittyvät piirteet ovat saaneet huomattvan suuren painon, kun on perusteltu uusien oppiaineiden tarpeellisuutta. Mediakasvatuksesta puhutaan myös suhteessa mainontaan (joka on "erotisoitunut"). Samoin viitataan uutistulvaan, joka on käsittämätön, koska siinä puhutaan ilmiöistä, joita ei pysty asemoimaan: paikoista, teoista, uskomuksista ja reaktioista, joilla ei ole mitään kosketuskohtaa siellä, missä itse elämme. Kaupallistuminen ja kulutuksellisuus ryntäävät sisään ovesta ja ihmisen rauha ja rakkaus loikkaavat ulos ikkunasta. Media on ottanut vallan ja tuloksena on ihmisiä, jotka eivät tule toimeen median kanssa eivätkä ilman mediaa.

Pino, 2006