CASARSAN OPETUS

Amerikkalaisuus valtasi Eurooppaa kuin pyörremyrsky 1930-luvulla. Se on "modernisaatiota", samaa, mitä Olavi Paavolainen päätti lähteä katselemaan "Eurooppaan". Se oli avaruutta, vapautta, moninaisuutta, tavaraa ja musiikkia; ainakin alkuun näytti, että se oli kaikkea uutta ja myönteistä. Moni eurooppalainen intellektuaali suhtautui sekä ihastuneesti että epäillen: elämänilo ja jonkinlainen aiemmin tunnettu helppous oli hienoa, varsinkin nuorille, mutta toisaalta monet asiat alkoivat näyttää yhdentekeviltä, kun ne joutuivat uudella tavalla rinnatusten uuden ja vanhan kanssa. Ikäänkuin mittatikku olisi kadonnut vaikka todellisesti kävi vain niin, että eurooppalaiset alkoivat ymmärtää, mitä "moderni" tarkoittaa. Itse luotu näkyi paremmin naapurin peilissä.
Monia tämän muutoksen vastustajia on niputettu konservatiiveiksi tai peräti taantumuksellisiksi. Nämä vastustajat uskoivat yhä omaan kieleensä ja näkivät, että taidon mukaan tehty (musiikki, tavara, teos, elämä) on arvokkaampaa kuin heppoisen mallin mukaan imitoitu tunne, jota uudet asiat propagoivat. 30-luvulla Martin Heidegger ilmaisi epäilyksensä sille, että eurooppalaiset ottavat teini-ikäiseltä ja läpeensä sivistymättömältä Amerikalta mitään, muotoa tai sisältöä. Antonio Gramsci näki USAn nousevana voimana mutta niin historiattomana, että sitä ei pidä seurata.
Pasolini katsoi Friulissa ympärilleen ja näki mitä oli yhä jäljellä. Bologna osoitti, millainen on yksi Italia, yksi kieli ja yksi mieli. Maakunnissa oli edelleen muita mieliä ja kieliä. Italia kävi läpi samaa kulkua kuin Suomi, jossa maakuntien, "murteiden", perinnäistapojen, pakanallisten uskomusten ja kaikkien erojen poistamista ajettiin tehokkaasti koulun, radion ja terveydenhuollon keinoin. Keinot olivat tehokkaat, kummassakin maassa. Kukaan ei todellisesti vastustanut.
Pasolinin vastustus oli pikemminkin yritystä kysyä, onko pakko viedä kaikki. Kun hän kirjoitti äitinsä kotikielellä, friulilla, hän kirjoitti vieraalla kielellä. Kuitenkin tämä kokeilu oli tärkeä, koska hän ymmärsi, mitä jää sanomatta, jos käyttää yleiskieltä, jonka kehittyminen on kiinni sen suhteesta politiikkaan, kauppaan, tekniikkaan ja siihen, mitä rikkaampi maailma - siis USA - edustaa. Yksittäisen ihmisen tuntemus menettää singulaarisen ominaisuutensa ja muuttuu siksi, mitä psykologit sen tahtovat olevan, tunteeksi, johon voi vaikuttaa kuin kolikolla automaattiin.
Casarsa, Pasolinin kotikaupunki, on varuskuntakaupunki. Yhä se on hyvä paikka akuuttien ja nopeiden seksisuhteiden luomiselle. Kaikkialta Pohjois-Italiasta tulevat 18-19-vuotiaat nuorukaiset hyrräävät testosteronia ja antautuvat aseman luona ja Pasolini dall'Onda -viinipuristamon lähellä nopeisiin kohtaamisiin vieraan kanssa. Casarsassa kuulee yhä monia tapoja puhua italiaa: trentolaista, adigelaista, triesteläistä. Puhetapoja on lukemattomia ja erot ovat yhä olemassa, varsinkin niillä nuorukaisilla, jotka eivät ole käyneet lukiota vaan ovat menneet ammattioppiin. Heissä on toinenkin piirre: he ovat valmiita seksiin kenen kanssa tahansa.
Ovatko nämä kaksi piirrettä, halu ja valmius anonyymiin seksiin ja kouluttamattomuus, toisiinsa liittyviä? Voiko olla niin, että Lännen tavaton halu kouluttaa, kouluttaa, sivistää, kesyttää ei olekaan Valistuksen ja maallisen vallan keino auttaa meidät pois eläimen asteelta vaan todellisesti Kirkon juoni saada meidät luopumaan seksistä?
Voisiko olla, että Pasolini Trilogiallaan tahtoi kertoa myös tämän?
Kun Pasolini esitti yläasteen ja lukion pakollisuudesta luopumista ja television kieltämistä, ajatteliko hän Casarsassa aikaansa viettäviä, omaa murrettaan puhuvia ammattikoulutuksessa olevia poikia, joilla ei ollut moralismia, joka syntyy teennäisestä sivistyksestä, jota loputon koulussa istuminen synnyttää, tämä henkinen, hengellinen ja lihallinen pihiys, joka leimaa yhä enemmän Suomenkin nuoria, tämä "odottaminen" ja "järkevyys"? Sitä ei tapaa paljon missään muualla maailmassa, ei ainakaan ennen kuin ensin jesuiittojen ja nyt englantilaisten koululaitos on vallannut paikalliset mielet ja alkanut muuttaa niitä uuteen suuntaan. Koulu on yhtä kastroiva laitos kuin televisiokin. Kun pojat lopettavat spontaanit seksisuhteet, kulttuuri alkaa olla kuollut.

Pino, 2006