ERÄÄN FILOSOFISEN ELÄMÄN JA ELÄVÄN TUOTANNON ÄÄRELLÄ

Terza B: Facciamo l’appello, 19.9.1969, keskusteluohjelma italialaisella tv-kanavalla RAI 3. Studiossa istuu kolme entistä koulutoveria, joista on sittemmin tullut ”vaikutusvaltaisia miehiä”. Yksi heistä on Pier Paolo Pasolini.
Ohjelmaformaatti perustuu näennäisen vapautuneelle ja tuttavalliselle keskustelulle, jota sävyttää juontajan johdattelema nostalgia. Minkälaisia ”ystävykset” olivat lapsina?
Pasolini esiintyy sen henkilökultin mittaisena, jonka hänen varhainen kuolemansa jätti jälkeensä: kitkaisen ”ylikriittisesti”, herkän karismaattisesti ja piinaavan neuroottisesti elehtien, joskin tapansa mukaan ohjelmallisen kohteliaasti. Hän kieltäytyy osallistumaan keskusteluun siten kuin olisi tarkoitus. Pasolinin mukaan kaikki puhe saa toisen merkityksen televisiossa, kuten hänen keskusteluun kutsutut entiset luokkatoverinsa, porvarillisen uran valinneet miehet saavat kuulla. Ja tottahan se on. Kliseiset fraasit, jotka arkisessa kanssakäymisessä ovat sosiaalisesti miellyttäviä ja siivittävät ajan kulua, muuttuvat tv:n keskusteluohjelmissa banaliteeteiksi, kriittisen katsojan mielessä viihteelliseksi lässytykseksi.

Pasolini syntyi 5.3.1922 Bolognassa ja kuoli väkivaltaisesti 2.11.1975 Roomassa. Hänen elinkaarensa kattoi fasistien pyrkimykset yhtenäistää Italian murteet ja paikalliset tavat kansallisvaltion sateenvarjon alle, toisen maailmansodan kauhuineen, ja sitä seuranneen viihteellistymisen ja amerikkalaistumisen ajan – joka Pasolinin itsensä mukaan tappoi maan sisäisiä kulttuurieroja enemmän kuin huomattavasti Mussolinia tehokkaammin. Toisin kuin muut aikakautensa kulttuurikriittiset intellektuellit, Pasolini ei asettunut poikkiteloin ainoastaan massakulttuurin vaan myös muiden kulttuuria yhtenäistävien voimien kanssa – kohteenaan muun muassa proletariaatin oman kulttuurin tilalle luodut kaikille yhteiset koulutusjärjestelmät ja italian murteita uhkaava kirjakieli. Hän näki myös taidemaailman avantgardismeineen kyvyttömänä vastaamaan ihmisten ja poliittisen tilanteen asettamiin taiteellisiin tarpeisiin, ja piti taiteen maailmaa kahlitsevana, yhtenä yhtenäistävänä, regressoivana voimana muiden mukana, joskin kuitenkin voimakenttänä, joka antoi taiteilijalle toimintamahdollisuuksia ja vapauksia, joita Pasolini käyttikin parhaansa mukaan.
Näihin kehityskulkuihin ja näkemiinsä vääryyksiin Pasolini pureutui aluksi runoilijana, tietenkin kaihtamatta murreilmaisua, pikemminkin sitä kultivoiden samalla kun Italian valtio yhtenäisti maan puhekieltä kilpaa median kanssa. Hän jatkoi romaani- ja näytelmäkirjailijana, elokuvantekijänä ja esseistinä, ja oli läpi elämänsä monialaisuutensa lisäksi erittäin tuottelias. Niinpä hänen filosofiansa ja taiteellinen manifestinsa löytyy palasina monihaaraisen uran varrelta, joskin temaattisesti varsin johdonmukaisessa muodossa, mikäli johdonmukaisuudella ei tarkoiteta modernistista tai rationaalista yhtenäisen palapelin syntyä, vaan pikemminkin tietyn, tässä tapauksessa uutta luovan, avartavan ja kyseenalaistavan linjan säilyttämistä läpi eri tekemisen tapojen.

Huolimatta Pasolinin monialaisuudesta hänen suurin kulttuurifilosofinen kamppailunsa ruumiillistui itselleni merkittävimmin elokuvan puolella, erityisesti niin sanotussa Elämän trilogiassa (1970-1973), joka koostuu kolmesta eri tavoin perinteisiin kansankertomuksen lajityyppeihin perstuvan kirjan pohjalta ohjatusta elokuvasta. Decamerone (Il Decameron, 1970), Canterburyn tarinoita (Canterbury Tales, 1971) ja Tuhat ja yksi yötä (Il fiore delle mille e una notte, 1973) kuuluvat ”kokeellisen elokuvan” väärinymmärretyimpiin, mutta ohittaa ei edellä esitellyn tematiikan kannalta voi myöskään hänen varhaisia köyhien kulttuurin kuvauksia, liian yksioikoisesti sosiaalisten ongelmien parannusta ajavan neorealistiseksi tulkittua Pummia (Accatone, 1961) ja Mamma Romaa (1962), saatikka faabelinomaisia elokuvia, Ricottaa (1963) ja Haukkoja ja varpusia (Uccelacci e uccellini, 1966), jotka ovat näennäisestä keveydestään huolimatta kaukana humorismista, pyrkimyksestä viihdyttää, vaan enemmänkin ilon, emansipaation ja kansanomaisuuden juhlistuksia, auttavia käsiä katsojien tiellä vapauteen. Toki Markiisi de Saden Sodoman 120 päivää -teokseen perustuvalla raa’alla, paljonpuhutulla Salóllakin on oma roolinsa tässä yhteydessä, elokuvana jota on mahdoton ”kuluttaa”, mutta kyynisyydessään se jää omassa mielessäni jälkeen edellisistä. Sitä paitsi näen Salón suorana seurauksena Pasolinin kokemasta epäonnistumisesta Elämän trilogian vastaanottajien suhteen, jälkimmäinen kun ymmärrettiin yksiselitteisen pornograafiseksi – seikka joka johti sen myöhäiseen kaupalliseen menestykseen varhaisessa videoaallossa. Elämän trilogia ei ole itsellenikään rakastetuin Pasolinin elokuvista, mutta juuri se ajaa minua kaikkein eniten kirjoittamaan Pasolinista. Sen ympärille punoutuu kaikki muu, filosofisesti (käsitteen laajassa merkityksessä), mutta myös sen suhteen miten Pasolini on vaikuttanut minuun kaikki nämä vuodet. Elämän trilogia on kaikkea muuta kuin esoteerinen johdanto elämän salaisuuksiin. Se on avoin, perustava ja puhdas rike, murtuma ja eräänlainen Pandoran lippaan avaaminen, eräs omalakinen ja vaikeasti avautuva olemisen ja elämisen metafysiikan puhkaisu. Siinä valmiiksi tuotettu ja porvarillis-rationalististen esi-isien sopimuksien varaan nojaava seksuaalisuus murretaan, ja siinä ilo, luovuus ja ihmisenä olo palautetaan taiteen ja viihteen tuolle puolen. Sinne tuolle puolen janoan minäkin, ja sinne olen omalla tavallani (ehkä ikuisella) matkalla. Kyse on siis Pasolinista kirjoittamisen halun lisäksi henkilökohtaisen itsetutkiskelun ja tunnustuksen tarpeesta.
Pasolini on vienyt meidät jonkin äärelle, mistä ei vielä olla paljoa keskusteltu. Pasolinin massa- ja kansankulttuurin ajattelu, yhdistettynä siihen kuuluvaan kriittisyyteen taide-elokuvaa ja sen instituutiota ja kahlitsevia konventioita vastaan, ei toistaiseksi ole saanut ansaitsemaansa huomiota. Hänen koulutusjärjestelmäänsä koskevat huomiot ovat nekin ainaisesti ajankohtaisia. Koulutus tahkoo meistä sarjatuotettuja subjekteja siinä missä televisiokin. Lähdenkin omalta osaltani hakemaan tukea omalle etsinnälleni, ymmärrystä en niinkään Pasolinista vaan hänen avaamistaan ajatuksistaan ja näkökulmistaan, oppimaan kirjoittamisen kautta yhdeltä länsimaisen kulttuurikritiikin kirkkaimmalta mutta vaikeudessaan turhan marginaaliseksi muodostuneelta ajattelijalta. Pasolini on yksi avain matkalla turvattomaan totuuteen. Sille pyhitän omat puheenvuoroni tässä blogissa.

MR