Porno-Teo-Colossal

Kulutuksellisuus on tuhonnut kulttuurin ja nostanut esille päämääriä, joilla ihminen tekee tyhjäksi itsensä. Vastaisku ei ole vihreys tai sosiaalidemokratia! Tarvitaan eliittiä, intelligentsijaa, ajattelevia ihmisiä ja selventäviä käsitteitä. Jatkamme Pasolinin hengessä...

perjantaina

AJATUKSIA MARXILAISUUDESTA

Olen aina ihmetellyt sitä miten vasemmisto ympäri Eurooppaa on sulkenut Pasolinin tarinan syliinsä, kuin kyseessä olisi tyypillinen vasemmistointellektuelli. Huvittavaa tämä on siksikin, että Pasolini erotettiin kommunistisesta puolueesta seksuaalisten syiden takia – Italian kommunistinen puolue tuli homoseksuaaleille suosiolliseksi vasta 1900-luvun viimeisinä vuosina ja vapaa-ajattelu on tätä kirjoitettaessa taas kortilla – mutta vielä enemmän siksi, etteivät vasemmistolaiset ole olleet siinä määrin emansipaation ja moniarvoisuuden puolesta taistelevia kuin haluavat kuvitella. Muistelkaamme miten Suomen nuorisokommunistit aikanaan estivät Sex Pistolsin tulon ja miten vasemmiston kulttuuripolitiikka on edustanut pölyisen antikvaarista humanismia samalla kun maailmassa ovat virranneet uudet aina yhtä paljon vasemmistolaisia kuin oikeistolaisia konservatiiveja häirinneet tuulet teknomusiikista kuvataiteen kiiltelevään postmodernismiin.
Pasolinin kohdalla on parempi puhua marxilaisuudesta, joka on laajempi tapa jäsentää kenttää. Marxin ajattelun pohjalta on kukoistanut monenlaisia ajatussuuntauksia ja utopioita, ja hänen ajattelunsa jälkiä voidaan havaita jopa pohjoismaisessa hyvinvointijärjestelmässä. Pasolini on ehdottomasti marxilainen, siinä missä freudilainenkin, joskaan ei minkään puhdasoppisen lahkon jäsen.
Italiassa marxilaisuus on ollut katoavassa roolissa vasemmiston politiikassa, mikäli marxilaisuudella tarkoitetaan radikaalia pyrkimystä taloudelliseen tasa-arvoisuuteen, kriittistä keskustelua ja yhteiskunta-analyysien pitämistä ajan tasalla (vrt. suomessa on vieläkin vasemmistolaisia, jotka ovat juuttuneet työväestön käsitteeseen, jota Niinistön vaalikampanja, niin vähän kuin se itseeni vetosikin, osuvasti ironisoi).
Gramsci virui Mussolinin vankilassa traagiseen kuolemaansa (1937) saakka, ja jätti Pasolinille, italialaisille sosiaalisesti vastuuntuntoisille intellektuelleille ja reaalipoliitikoille uhrautuvan kriitikon mallin. Gramsci vieläpä ajoi italialaista älymystöä myöhemmän ns. kriittisen pedagogiikan tavoin yhteiskunnan muuttamiseen opettajan, tosin myös journalistin ja muiden ruohonjuurivaikuttaja-ammattien avulla. Pois keskuksista, sinne missä voidaan tehdä merkittäviä muutoksia! kuului Gramscin maaseudun vanhoillisia kyliä ja kulttuurin ei-institutionalisoituneita kenttiä osoittava iskulause, ja sen Pasolini toteutti menemällä niin Rooman slummeihin kuin viemällä toimintaansa jatkuvasti eri tavoin turvattomille vesille.
Toinen hieman lievemmän via dolorosan itselleen rakentama suuri italialainen vasemmiston keulakuva oli Gramscin kanssa Ordine nuovo -lehteä toimittanut legendaarinen kommunistisen puolueen johtaja Palmiro Togliatti, jonka hautajaisista näemme pätkän Pasolinin Haukoissa ja varpusissa (1966). Hänkin eli tietyssä mielessä elämää, johon Gramsci ja Pasolini eri tavoin kuolivat. Togliatti asui vaatimattomasti, esimerkillisesti puheisiinsa nähden, eikä ollut ainoa italialainen vasemmistojohtaja tänä aikana joka vielä toteutti tällaista utopiaa oman ruumiinsa ja elämänsä kautta. (Italian nykyvasemmistossa tätä ei enää tapahdu. Miten meillä?)
Pasolini oli siis osa laajaa rintamaa, joskin hänen toimintansa ei tullut osaksi päävirtauksia.
Jopa Pasolinin näkemys proletariaatin vitaalisemmasta ja vapaammasta seksuaalisuudesta on marxilainen, joskin vahvasti omaperäinen. Marx kierrätti tavallaan sosiaalidarwinistisesti Hegelin ajattelua. Hänen kehityskertomuksensa proletariaatti tuli yhteiskunnan tietoisemmaksi osaksi juuri alistetun asemansa takia. He näkivät sekä oman että herrojensa (mukaan lukien alistajanaiset) kulttuurin luonteen, samalla kun yläluokalla ei ollut aitiopaikkaa siihen miten köyhät elivät ja ajattelivat – kuten ei valtaväestölläkään ole ymmärrystä marginaaleista ja marginaalit puolestaan tietävät aika lailla miten valtaväestö ajattelee. Marxin ajattelussa yhteiskunta puristi omassa mahdottomuudessaan sekä painetta että tietoisuutta alarakenteisiin, jonka sittemmin piti kanavoitua muutosvoimaksi.
Pasolini näki puolestaan kapitalismin liitossa valistuksen (koulujärjestelmä, tiede, yhtenäiskieli, käytöstavat) kanssa, tuhoamassa paikallista, valtakulttuurista erillistä ja oman intellektuaalisen tiedostamattomuutensa, ei korkeamman älyllisen tietoisuutensa kautta emansipoituneempaa ja vähempien henkisten kahleiden seurauksena onnellisempaa kulttuuria. Pasolinin marxilainen paradoksi on siis se, että kaikki yritykset tuoda köyhät samaan tilaan varakkaiden ja kouluttamattomat samaan tilaan koulutettujen kanssa, johtavat köyhien kulttuurin saavuttamien voittojen (joita yläluokan edustajat eivät ymmärrä) tuhoamiseen. Köyhät ovat Pasolinin seksuaali- ja elämänfilosofiassa (ja fantasiassa) korkeammalla tasolla juuri siksi, ettei heitä ole valistettu – ja tämä on kieroutunut kaiku Frankfurtin koulun ajattelusta. Suuri syypää kaikkiin ongelmiin on kaikilla marxilaisilla talous, mutta kun Frankfurtin koulun piirissä ajateltiin, että korkean ja matalan kulttuurin yhdistäminen on valheellinen pyrkimys sovittaa sovittamattomia yhteiskunnallisia ja taloudellisia ristiriitoja ja hierarkioita, Pasolini ei ajatellut tämän olevan korkeakulttuurin haitaksi (kuten Adorno), vaan proletariaatin. Heistä oltiinj tekemässä pygmalionien kasti, muodollisesti koulutettuja – samalla kun he eivät huonon asemansa takia saaneet samoja taitoja ja mahdollisuuksia kuin eliitin edustajat, ja unohtivat omat perinteensä, kulttuurisen rikkautensa, kuin ulkomaalailta pakolaisina saapuneet joista on joissakin maissa tekemällä yritetty tehdä juurettomia ”ruotsalaisia” ja ”tanskalaisia”. Me tapaamme ajatella, että sukupolvi sukupolvelta erot tasoittuvat, mutta Pasolini halusi pitää eroja yllä. ”Erilaisuus on rikkautta” on slogan, joka on yleensä unohdettu kansallisvaltioiden sisäisistä kulttuurieroista puhuttaessa.
Eli kun Marx luki Hegelinsä vastakarvaan, ja Frankfurtin koulun piirissä Marx redusoitiin profetiaansa toimimattomammaksi, ja palautettiin synteesin sijaan negatiiviseen, anti-teesin tilaan – kiristyvä yhteiskunnallinen eriarvoisuus on kohtalomme, ei vallankumous (orgasmi) – mutta Pasolini pervertoi sekä Marxin että Frankfurtin koulukunnan ajattelut. Hän ei intellektualisoinut niitä pykälää ylemmäksi, joka tuntuu olevan marxilaisten teoreetikoiden jaettu haave ympäri maailman, vaan ylisti valistuksen vähäisyyden onnea, taloudellisesti raskaan ja älyllisesti tiedostamattoman mutta ihmistä kulttuurisesti vapauden tilassa pitävää proletariaatin elämää. Proletariaatin uudelleenkoulutus vain tappaisi erot ja tuhoaisi sen mikä kulttuurissa on jäänyt elämisen arvoiseksi kaiken kattavan myynnin, informaation, instituutioiden ja samanlaiseksi tekemisen keskellä.
Ajatusmallissa on aspekteja joita ei ole helppo tajuta Suomessa, jossa kulttuurierot eivät ole niin voimakkaita taloudellisesti. Italiassahan talous, koulutus ja oikeusturva kulkee käsi kädessä, ja vuosisadat ovat synnyttäneet kaksi erilaista heimoa, jotka ovat huomattavasti kauempana toisistaan kuin esimerkiksi belgialaisten rotumäärittelyllä luokittelemat Ruandan hutut ja tutsit, tai vaikkapa suomenkieliset suomalaiset ja suomenruotsalaiset (mustalaiset kulkevat Suomessa vahvimmin omia polkujaan). Esimerkiksi ylä- ja alamiehuus on erilaista tässä Italian taloudellisessa apartheidissa. Miehet joita tapaa yliopistoilla, ovat sulavia, pehmeäeleisiä, ja käytökseltään kaikkea muuta kuin myyttisiä italialaisia – lähempänä neutraaleja ruotsalaisia kuin välimerellistä elämää temperamentiltaan. Työväestön miehet viheltelevät, läiskivät toisiaan ja nauravat äänekkäästi. Naisissa ero on vastaava, hieman Mamma Roman (1962) esittämän räiskyvän, tosin Pasolinin kulttuurifilosofiaa ajatellen idealisoidun proletariaattifeminiinisyyden ja Teoreman (1968) esittämän hallitun ja rakennekynsillä kuorrutetun milanolaisen yläluokan posliinisen elämän eron tavoin. Ja vain etelässä, tai todellisen proletariaatin joukossa huudetaan ja näytetään voimakkaasti tunteita.
Pasolinin ajattelu asettuu täysin rinnoin paikalliseen kontekstiin, ja on senkin takia vaikeasti ymmärrettävää Italian ulkopuolella. Tämä monelle italialaiselle ajattelijalle (esimerkiksi Mario Perniolalle, joka rinnan kommentoi Heideggeria ja puhuu roomalaisesta seksuaalisuudesta) tärkeä asenne, syvällisen käytännöllinen tukeutuminen paikalliseen, ei pelkästään siitä filosofoiminen saksalaiseen tyyliin (Heidegger, Gadamer), on myös sen leviämisen tiellä. Mutta mikä rikkaus ja itseisarvo on se ylikansalliseen suurten maiden kulttuurinäkemyksiin kiinnittyvä kulttuurifilosofoiminen, josta on Suomessakin tehty laadun kriteeri? Olen iloinen kun löysin Pasolinin, ja hänen italialaisen kulttuurin perverssioihin ankkuroidun marxilais-freudilaisen seksuaali-, kulttuuri- ja elämänfilosofiansa, mutta en olisi halunnut sitä löytää mikäli se noudattaisi kuivan tiedeuskon universaalisuusvaatimuksia tai olisi loppuun asti tuotettua ja murtumista kitkettyä sofismia, jota loogis-analyyttinen filosofia ja eksegeettinen mannermainen filosofia pahimmillaan ovat. Marxilaisuuskin on täynnä dogmaattisuutta, loputonta pyrkimystä yhdenmukaistamiseen ja liikaan luonnontieteellisten tai tukehduttavan retoristen humanististen mallien seuraamiseen.
Pasolini on ehtymätön suihkulähde, ei mikään Kreikan antiikin kopio, vaan omintakeinen, vitaalisesti kompromissiton, ja raikas. Se on sattumia täynnä, joita pureskellessaan saa miettiä mistä oikein tuli juovuttua.
Olisipa Suomellakin ollut Pasolininsa, voimakas ja ehdoton soraääni kaikissa yhdenmukaistamisen, globalisaation, angloamerikkalaistumisen ja seksuaalisen latistamisen kysymyksissä – marxilainen, jota 1970-luvun fundamentalistileninistit eivät olisi onnistuneet tukehduttamaan kuoliaasti, ellei sitten olisi ryhdytty tositoimiin jonkun kotiryssän KGB-kontaktin avulla. Jotakin tämän tapaistahan Italiassakin tapahtui sinä syysyönä 1975 kun Pasolini piestiin tohjoksi Ostian rannalla, eikä kukaan vieläkään tiedä mikä fundamentalisti- tai kriminellijoukko aktin takaa löytyy tai jää löytymättä. (Pasolini itse sanoi hieman ennen kuolemaansa, että mafia haluaa murhata hänet, mutta halukkaita oli varmasti enemmänkin, kuten nyttemmin puheen aiheena olevat fasistit – merkittävä voima nykyisenkin Italian politiikassa, joka ei keskitysleirien puutteessa joutunut käymään läpi yhtä kriittistä itsetarkastelua kuin saksalainen sodan jälkeen.)
Tapaus Pasolini avattiin oikeudelliseen käsittelyyn uudestaan vuonna 2005, mutta kolmen vuosikymmenen jälkeen on vaikea, ehkä yhdentekevääkin tietää, mikä joukkio vei kritiikkinsä murhatyön tasolle. Turhaan ei Pasolinin kuoleman jälkeen puhuttu siitä, että hänen murhaajansa oli koko Italian yhteiskunta. Sama yhteiskunta on sittemmin joutunut tunnustamaan että punaiset prikaatit olivat monella tapaa oikeassa, hehän syyttivät Italiaa poliittisesta umpikujasta, ja puolistelivat hirmutöitään politiikan korruptoituneisuudella, jota on sittemmin onnistuttu edes hieman tuomaan päivänvaloon monennäköisten mafiaoikeudenkäyntien avulla. Yhdessä Pasolinin kanssa he olivat poliittisen masennuksen reunalla omia kyseenalaisia teitään kulkevia vaikuttajia maassa jossa poliittinen vaikuttaminen oli asianmukaisestikin toteutettuna luotu hengenvaaralliseksi.
http://news.bbc.co.uk/1/hi/entertainment/film/4529877.stm
http://www.repubblica.it/2005/e/sezioni/cronaca/pelosi/pelosi/pelosi.html#

MR