VAPAUS, SEKSUAALISUUS, PROLETARIAATTI JA KUOLEMA

Frank Zappan hippi-irvailussa ”nuorison” ääni raikaa kuorona: ”we wanna be free, free as the wind”. Persoonattomat lapsiprofeetat laulavat valmiiksi paketoidusta vapaudesta, irvikuvasta siitä, miten kivuliasta vapauden hakeminen ja saaminen on, ja mihin arvaamattomuuksiin, haasteisiin ja riskeihin oikea irtiotto vie. Amerikanitalialaisen Zappan työ oli aina hänen kuolemaansa saakka uusien tekemisen ja merkityksellistämisen polkujen raivaamista. Paikoin hänen perintönsä on edelleenkin lian huumorin ja musiikillisen analyysin alla.
Kuten loppuaikojen elokuvaohjaaja-Pasolini, Zappakaan ei tehnyt taiteestaan taiteen näköistä ja hänen työhulluutensa oli itsedestruktiivista. Hänen tuotantonsa koostui groteskista huumorista, läpivalaistuista kliseistä ja soittajien virtuositeetista. Zappa raivasi omia polkujaan loppuun asti, sellaisillekin rämeille, joista oli aiemmin osattu vain uneksia. Muusikot muistelevat yhä Zappan henkeäsalpaavista soittajista koostunutta yhtyettä, muu yleisö vitsejä ja kaupallisia menestyksiä, kuten Zappan latteimpiin saavutuksiin kuuluvaa Bobby Brownia. Sitä ei muisteta miten John Lennon ja Yoko Ono seisoivat Mothersien kanssa lavalla huutamassa performatiivisesti. Harva on myöskään ymmärtänyt ironiaa, mikä piilee siinä, että hierarkkisesti alemman kevyen musiikin (jota pidetään myös soittotaidollisesti kehnompana) edustajaksi luokiteltu Zappa pettyi sävellettyään teoksen sinfoniaorkesterille. Mikään orkesteri maailmassa ei sitä olisi kyennyt soittamaan, sillä Zappa, joka oli tottunut säveltämään täydellisesti soittimensa hallitseville muusikoille, oli unohtanut, että klassinen musiikki on rivisoittajien yhteispeliä muutaman, jos yhdenkään virtuoosin kanssa.
Zappan toiminta oli omalakisesti kaikkien luokitusten, instituutioiden ja odotusten tuolla puolen, jatkuvassa liikkeessä kohti musiikkia ja kulttuurikritiikkiä itseään. Hänen psykedeelisesti sävyttynyt yhteiskuntakritiikkinsäkin on jäänyt analysoimatta. Yhteiskunnallisille ajattelijoille se on liian anti-rationaalista, taideväelle vaikeaselkoista verrattuna keskimääräisen nykytaiteilijan helposti ymmärrettäviin allegorioihin, ja musiikilliselle tai Zappan show-akteista nauttineelle yleisölle se on yksinkertaisesti epäkiinnostavaa.
Pasolinille, jonka intellektuaalinen anti oli vielä paljon Zappaa mittavampaa, on monin tavoin käynyt kuin Zappalle. Tehdessään tahallisesti rikkinäistä jälkeä professionalismia kohtaan tuntemansa vastenmielisyyden takia, ja ennen kaikkea ohjatessaan emansipatorisesti idealisoidun kansanomaisesti lähinnä ”groteskin” luokitukseen tipahtaneen Elämän trilogiansa, Pasolinikin jätti kritiikin avaimet heille, joille taiteen pitää aina näyttää taiteelta, ja joiden mielestä taiteen pitää aina turvallisen selkeästi kommentoida maailmaa. (Muistettava on sekin, että emansipatorinen taide on aina marginaalissa teknisen, maailman tilasta valittavan, tietoisuuttaan alleviivaavan ja luokiteltavissa olevan rinnalla.)
Myös Pasolini pilkkasi hippejä. Teoreman, romaanin ja / tai elokuvan, voisi toki nähdä myös hippielokuvana – jossa vapaa seksi toimii dynamiitin tavoin pikkuporvarillisessa kulttuurissa (näin sen haluaa nähdä mm. Christian Braad Thomsen, vaikka ei näkemystään suoraan sidokaan hippeihin). Teorema on kuitenkin tarina halusta, pyyteettömästä rakkaudesta ja elämänjanolle antautumisesta, ja sen vaikeasta (joillekin tuhoon vievästä) hallittavuudesta, tavalla, joka pakenee kaikkia ryhmäkurin (vasemmisto, hipit, feministiset yhteisöt) muotoja. Teoremassa muukalainen saapuu perheeseen ja rakastelee kaikkien kanssa. Perhe, joka on ollut pelkkä kulissi ja psyko-fyysisesti substanssiton rakenne, kuin hyllykkö jossa sen jäsenet ovat seisseet siististi rivissä, hajoaa.
Puheissaan Pasolinin näkemys hippiliikkeistä näyttää jossakin määrin marxilais-freudilaiselta. Sellaiseksi hän itsekin ajatteluaan paikoin nimitti, vaikka onkin huomautettava, että kaikessa siinä mihin Pasolini ehkäpä heikkona hetkinään halusi sitoutua – usein hänet ajettiin pois näistä yhteisöistä, kuten esimerkiksi kommunistisesta puolueesta – hän oli aina kerettiläinen, sanan kaikin tavoin (ryhmän yhtenäisyys, kerettiläisen yksilön oma turvallisuus) vaarallisessa merkityksessä.
Joka tapauksessa Pasolini ymmärsi jo varhain sen minkä Lawrence Grossberg myöhemmin pani sanoiksi kulttuurintutkimuksen piirissä: 1960-luvun vallankumous tapahtui imaginäärisellä ja kokemuksellisella tasolla. Grossberg on huomauttanut, että juuri 1960-luvun sukupolvi loi entistäkin kapitalistisemman Amerikan päästyään valtaan. Pasolini analysoi hippejä rohkeasti jo liikkeen valtaapitävinä aikoina, huomauttaen siitä, että liikkeen piirissä ei todellisesti kaadettu yhteiskuntaa ja sen järjestystä, kunhan ravisteltiin sitä. Yhteiskunta oli nousevalle sukupolvelle niin läpinäkyvä, että sen rakenteisiin astuminen tuntui vaikealta sen hahmottavista nuorista. Myös vallan taakan vastaanottamisesta tuli vaikeata valkoiselle porvarilliselle nuorisolle. Yhtälö ratkaistiin kokemuksellisesti tyydyttävällä kapinalla. Näin ristiriidan tuntu kokemuksen ja yhteiskuntarakenteen välillä saatiin hälvenemään, ja sittemmin yhteiskunta on tullut näitä vaikeita tunteita vastaan. Nyt tiedämme ja tiedostamme enemmän kuin 1960-luvulla olisi ikinä uskallettu toivoakaan, mutta tietoisuus ei vie meitä muutokseen, vaan yhä kompleksisempaan kokemukseen omasta voimattomuudestamme, etuoikeutetusta asemastamme ja vallan käytöstämme. (Me viittaa tässä perinteen mukaisesti länsimaalaisiin, joihin suomalaisetkin Pasolinin aikaan toki osittain kuuluivat, vaikka olimmekin neljäsosan verran rautaesiripun takana modernisoitunut valtio, jonka pääkieli on ei-indoeurooppalaista perua.) Italian ja Yhdysvaltojen 1960-luvun sukupolvi jäi yksin oman kokemuksensa kanssa, ja sen oli löydettävä purkautumisteitä. Hetken utooppinen purkaus San Fransiscossa valtasi kuitenkin maailman ideologis-esteettisenä tuoteperheenä, siinä missä sen ovat myöhemmin vallanneet punk, suurten joukkojen globalisaation vastustus tai vaikkapa kasvissyönti.
Pasolini tokaisi, että porvareiden lapset kapinoivat voidakseen hyvällä omallatunnolla ottaa vastaan isiensä vallan ja mammonan. Tämä herätti paljon ärtymystä. Mutta Pasolini ei metsästänyt suurten joukkojen, ideologisten iskujoukkojen (kommunistit, hipit, feministit) hyväksyntää. Hän liittyi myöhemmin italialaiseen radikaalipuolueeseen, joka ajoi seksuaalista vapautumista, ja jonka kautta myös Cicciolina sittemmin pääsi mukaan politiikkaan. Nuorison ”vallankumouksessa” hän oli poliisin puolella kapinaa vastaan, ja vetosi siihen, että eteläitalialaiset köyhät työläismiehet (poliisit) joutuivat tässä porvariston lasten (opiskelijat) hyökkäysten kohteeksi – mikä tietysti ainakin jossakin määrin oli myös totta. Hipit ja opiskelijaliikehdintä olivat vain uusia konformismin muotoja, joissa toleranssi ja emansipatorinen kehitysusko tuotteistuivat ja muuttuivat kyynisiksi. Kuten Pasolinin pitkäaikainen ystävä, kirjailija Alberto Moravia on muistuttanut Pasolinin kuoleman jälkeen: Pasolini uskoi omasta puolestaan vilpittömästi kaupallisen ja kasvatuksellisen konformismin ulottumattomiin jääneen proletariaatin kykyyn pelastaa maailma tuoreella, ei-korruptoituneella ja omaperäisellä ajattelullaan ja tavallaan tuntea, haluta. Ajatus on monien mielestä häiritsevä, mutta ainakin se on non-konformistinen – ja kulttuurifilosofisesti poikkeava, keskimääräiseen ajatteluun nähden jopa pervo. Yleensähän vapauden on nähty kasvavan valistuksesta, jos ei muuta niin tietoisesta siitä poikkeamisesta ja sen tietoisesta kritisoimisesta, mutta Pasolini muistutti meitä jostakin muusta: valistus ei ole ottanut kaikkia kansanryhmiä haltuunsa, eikä suurin huoli ole aina se, miten kaikki saadaan mukaan, vaan miten potentiaalit, jotka ovat jääneet sen ulkopuolelle, voitaisiin saada käyttöömme.
Omassa seksuaalisuudessaan Pasolini oli äärimmäisin esimerkki ihmisestä, joka oli hyväksynyt kaikkiin seksuaalisiin kohtaamisiin kuuluvan riskin, ja antanut sille eläimellisen paljon tilaa – moni eläinhän on valmis kuolemaan aktinsa vuoksi, jopa kumppaninsa ”kädestä” toimituksen jälkeen. Työtoverit muistelevat poimineensa hänet useita kertoja kadulta veripäissään, hänen juostuaan riskeeraamassa henkensä saadakseen maistaa hellyydestä idealisoimiensa seksuaalisesti valistuksen ulottumattomissa olevien nuorten miessubjektien kanssa. Camille Paglia on puhuessaan deittiraiskauksista – näitä Amerikan skandaaleja! – siitä, että vain heterot näyttävät täysin päässeen unohtamaan, että kaikki seksuaaliset kohtaamiset ovat jonkinlaisia riskejä, ei yksin SM-piireissä, vaan muutenkin. Seksuaalisilla vähemmistöillä, jotka riskeeraavat paljon itseilmaisunsa (transvestiitit), aktipaikkojensa valinnan (miestenvessat) ja selkeämmin tiedostetun, artikuloidun ja paikoin riskialttiisti vapautetun vallan ja kivun tutkimisen kautta, tämä on aina itsestään selvää. Pasolini teki siitäkin itselleen vapautta. Vapaus ajatella, vapaus haluta, vapaus luoda – ei sitä ole olemassakaan valmiissa territorioissa, ja juuri niiden ulkopuolelle Pasolini muiden ”suurten” ihmisyyden tutkimusmatkailijoiden (Heidegger, de Beauvoir, Mishima) kanssa piilotti aarteitaan, joita monet ovat niiden valosta sokaistuneena ottaneet vastaan uusien territorioiden rakennusohjeina, tai kutsuna palvoa eksegeettisesti itse pioneereja.
Pasolinin eksegeettinen palvonta on ollut mitä vähäisintä. Ja hänen tarinansa päättyy kuolemaan, vapauteen kuolla. Juha-Pekka Hotinen kirjoitti taannoin teatterikirjoituksessaan kauniisti riskistä, joka liittyy kaikkeen todella kokeelliseen taiteeseen, siitä miten juuri kokeellinen on vaarassa epäonnistua. Koe on varman päälle pelattua useammin mahalasku. Sama pätee, joskin fataalimmin seurauksin, emansipatoriseen elämään. Ei kyse ole vain siitä, että ihminen saisi tilaa haluamalleen elämäntavalleen, saatikka siitä että vähemmistöille suunnattaisiin enemmän mainoksia, tilaa valtamediassa tai vapautta reprodusoida aktejaan ja puhua niistä. Viime kädessä Pasolinin seksuaalinen seikkailunhalu oli sitä paitsi kaikkea muuta kuin meidän nykypäivän loputtomaan julkituomiseen perustuva emansipatorinen ideaalimme. Pasolini ei olisi käynyt julkisen palvelun bordelleissa, eikä hän olisi vastaanottanut yhteiskunnan tarjoamia tapoja olla suhteissa. Pasolini otti omansa irtiottona, poikkeamana, ei kiellettynä hedelmänä (siihen ei ainakaan minun Pasolini ryhtynyt), vaan hedelmänä jota metafysiikka ei ollut geneettisesti päässyt muuntelemaan – poikkiteloin pakolliseen, kahlitsevaan nähden, väkevälle maistuvana erona, rakenteiden tuolle puolen, hämärään, pimeään ja liian kirkkaaseen valoon kurkottavana. On sama miten avoimeksi yhteiskunta muuttuu, avoimen lähde on aina sen ulkopuolella. Ja osa ikuista paluuta sen äärelle on asioiden vaaliminen kaapissa, pimeillä kaduilla ja luolissa. Tätä on myös oman seksuaalisen aarteeni hellimisen tapa tässä loputtomien julkipuheiden ja representaatioiden nykykulttuurissa. Ei kieli, eivätkä instituutiot tai representaation tavat, vaikka ne kuinka tulisivat vastaan, kykene pitämään avoimena salaisuutta, virtaavaa tai polttavaa.
Kuolla erällä, saappaat jalassa tai hukkua vihreään valtamereen – ne ovat poikkeamia laitostumisen tiellä. Se joka haluaa maistuvaa elämää, voi haluta myös symbolisesti väkevän kuoleman – edellyttäen että hän on hyväksynyt kuoleman olemassaolon. Verisestä syntymästämme matkaamme kohti vanhustenhoidon viimeisiä lihatiskejä, ja makaamme viimeiset vuotemme muovikelmun alla odottamassa, vaikka olisi olemassa vaihtoehto vain kuolla. Pasolini muistutti meille että toisinkin voi tehdä. Pakko ei ole, mutta voi, eikä sen tarvitse näyttäytyä traagisena, ainakaan traagillisempana kuin kuihtumista laitossänkyyn.
Kyse oli myös totuudentavoittelun puhtaudesta. Pasolini kritisoi kaikkia joita hän halusi, ei kaikkia niitä joita hänen olisi pitänyt kritisoida tullakseen hyväksytyksi intellektuaaliseksi ikoniksi. Osansa saivat mafia – viimeiset kaksi vuosikymmentä ovat oikeudenkäynteineen ja paljastuksineen osoittaneet, että Punaiset prikaatit olivat kyynisyydessäänkin melko asiallisia Italian yhteiskunnan korruptiota koskevassa analyysissaan –, fasistit (saksalaisten piti nöyrtyä sodan jälkeen, Italian fasismin olemme antaneet kukoistaa ja se on edelleen vahva poliittinen vaikuttaja), kulttuuriarvoiltaan (meikäläiseen tapaan) konservatiivinen vasemmisto, (kaikkialla yhtä arvotyhjiössä elävä) oikeisto – sanalla sanoen kaikki, joiden kädet olivat päässeet likaantumaan.
Theodor Adornolle puhtaus oli sarjallisessa musiikissa, Clement Greenbergillä abstraktissa ekspressionismissa, monelle muulle taiteen autonomiassa, mutta Pasolinin näkemyksessä taiteen ja kulttuurin kuolemasta puhtaan paikan sai proletariaatti, jonka kuvauksesta tuli paradoksaalisesti niin avantgardistista, ettei se ole avautunut taiteessa, teoriassa eikä liiemmin proletariaatin yhä tasapäistetymmin muuhun yhteiskuntaan liitetyssä kulttuurissakaan. Valistuksen ulkopuolinen, pimennossa oleva – siinä tämän omalakisen utopian lähde. Viimeisestä kohtaamisesta porvarillisesta taustasta ponnistavalle Pasolinille varmasti loppujen lopuksi etäisen, idealisoidun kanssa, tuli vieläpä kuoleman matka. Se alkoi Ostian rannoilta, yhtä lähellä Mussolinin rakennuttamia futuristisia slummeja kuin myös kaiken paketoivaa turistiteollisuutta. Ruumiin kuolema yhtyi vihdoinkin ymmärretyksi tulemisen puutteeseen.

MR