LUONNOLLISEN JÄLJILLÄ

Uususkonnollisten ryhmien sanankäyttö tekee mahdottomaksi puhua mistään "luonnollisena", sillä nämä ryhmät ovat tehneet kaikesta sallimastaan - siis luonnottomasta, teennäisestä, kauttaaltaan kulttuurisesta - "luonnollisen" mallin. Tämä sanankääntö estää puhumasta mistään; puhunnan merkitysten tuhoaminen onkin ollut noiden ryhmien päämäärä. Kun mikä tahansa sana voi merkitä mitä tahansa, ei ole mahdollista puhua mistään.
Runoilijalle tällainen kielen tuho on kuolemaksi: jos sanoilla ei ole niiden historiallista, pitkästä käytöstä kumpuavaa merkitystä, jonka saa esille tarkalla ja hartaalla kuulemisella ja uusiin yhteyksiin asettamisilla, ei ole mitään tapaa puhua mistään tärkeästä. Ihmisen kokemus katoaa, kun se ei enää asetu siihen välittäjään, joka yhdistää ihmisiä toisiinsa. Jos kieli menettää juurensa, joka oli jaetussa kokemuksessa, kielellä ei ole käyttöä; jos juurta ei saa yhä uudelleen esille yhä uusissa puheissa ja keskusteluissa, kaikki tulevakin puhe on tuuleen kirjailua.

Seksuaalisuuden Pasolini koki luonnon ilmiönä, jolle kulttuurinen pakko voi kovin paljon ja kovin vähän. Kun kulttuurinen pakko tarttuu seksuaalisuuteen, ensin katoaa ilo, sitten tarve ja lopulta tunnistettavat muodot. Aggressio, viha, turhautuneisuus, ihmisten vainoaminen, sotahulluus, askeesi, lihan kieltäminen ovat seksuaalisuuden muotoja silloin, kun pakko on ottanut ne valtaansa. Pasolini ajatteli kuitenkin, että tämän kuoren alla, hyvin lähellä pintaa, on yhä olemassa seksuaaalisuuden luonto: vain kääntämällä etumerkki kerralla positiiviseksi, pakon luomat kummalliset ja vaaralliset muodot kokevat äkkinäisen metamorfoosin ja seksuaalisuuden ilo tulee esille.
Teknologia ja erityisesti yhteiskuntateknologia ovat Kirkon avustuksella tehneet kaikkensa, että seksuaalisuus ei olisi enää tunnistettavissa. Jokainen seksuaalisen halun muoto on muunnettu: usein huomaa, kuinka sanat, jotka äsken olivat vahvat ja suorat, muuttuvat toisen suussa pienin nyanssein vieraiksi ja veltoiksi, ikäänkuin vinon peilin heijastuksessa, hyvä pahaksi, ilo vihaksi ja riemu peloksi. Teknologinen ajattelutapa tekee halusta himoa, läheisyydestä valtaa, hellyydestä vaatimusta ja samalla hajottaa sen vastaanoton, joka oli kerran olemassa, ehkä hajottaa sen lopullisesti. On vaikea tehdä ehjäksi tapaa, jolla sanat tai hyväilevä käsi kerran menettävät tarkoituksensa. Vielä ilmeisempää tämä on kuvallisessa kerronnassa, jossa kuvat ovat jo menettäneet viattomuutensa.

Pasolini käsitteli elokuvissaan ja kirjoissaan seksuaalisuutta kaikenlaisissa ilmenemistavoissa. Hän osoitti, kuinka valta muuttaa yksilön halun, joka aiemmin kohdistui toiseen ihmiseen, kohdistumaan joukkoihin ja tavaroihin. Hän osoitti, kuinka herättämätön tai suuntaamaton nuoren halu voidaan suistaa vihaksi, ahneudeksi tai katkeruudeksi vain, koska tämän nuoren kohdalle sattuu petollisia ja omaa voittoaan tavoittelevia ihmisiä, joita ei voi rakastaa. "Petrolion" päähenkilö kulkee kymmenissä suhteissa ja etsii vastinettaan mutta tapaa vain maailman, jossa ei ole mahdollista huolehtia muusta kuin omasta hyvästään, muiden kustannuksella. "Teoreman" henkilöt huolehtivat omasta kuvittelumaailmastaan, johon ei mahdu muita kuin epätodellinen sankari, jonka lähtö tuhoaa sekä kuvitellut että todella tapahtuneen. Friulin runojen poika on niin yksin rakkauden ja kuoleman keskellä, ettei ole tietä nähdä, missä voisi toteutua se hellyys ja kauneus, jonka hän tuntee purkautuvan sisältään. Yhtä voimakas tunne on vain kuoleman odotus...
"tänään on sunnuntai,
huomenna on kuoleminen"

Kuvatessaan Giotton oppilaan kuvantekemistä Pasolini näyttää hehkuvin värein ja muodoin, kuinka kauniissa maailmassa taiteilija työskentelee ja kuinka kauniita ovat mallit, ihmiset, paikat, joista hän tekee kirkon seinälle freskoa. Jokainen pohje, joka kulkee taiteilijan editse, jokainen pakara, jokainen otsa, jokainen rinta on kuin huutamassa toisten ihmisten kauneutta ja ihanuutta, joka melkein tukkii taiteilijan silmät. Taiteilija yrittää nähdä tämän yli, yleiskuvan, mutta silti luonto hänessä sykkii noille ruumiin muodoille ja maiseman hekumallisuudelle.

Tämä on luonnollista seksuaalisuutta, jota ei tarvitse etsiä (itsestä, puistoista, taiteesta) koska se tarjoutuu joka hetki. Olemme kulkeneet pitkän tien kulttuurin kärryissä ja menettäneet silmiemme näön, mikä osoittautuu kohtalokkaaksi, koska nyt näemme toisissa vain hyödyn lähteen, nautinnon esineen, taloudellisen hyväksikäytön kohteen tai vastuksen, jota vasten voi kehitellä omaa erinomaisuuttaan. Ikäänkuin kauneus, joka on jokaisessa, olisi paennut, kadottanut loistonsa, koska annoimme sille nimiä, tavoitteita ja teimme siitä kuvan.

Pasolini toivoi, että jossain muualla, ehkä Mahgrebin alueella, olisi toisenlaista seksuaalisuutta, toisenlaista tapaa ottaa ihminen vastaan. Andre Giden ja kumppanien jalanjäljissä Marokko, Jemen, Tsad olivat vielä mahdollisia, mutta Pasolini sai huomata, että rahatalous on tuonut tullessaan piirteitä, joilta Gide vielä säästyi. Ruumiin, lämmön vaihtoarvo on jo löytynyt.
Tämä löytö ei hyödytä ketään. Heti sen löydyttyä itse arvo katosi ja nyt tehdään vaihtokauppaa toivon muistoilla. Kuten moni seksuaalisesti turhautunut tai vahingoittunut tietää, on vaikea antaa itselleen lupaa unohtaa esineenä oleminen ja tulla taas takaisin ihmiseksi, ikäänkuin paluu ihmiseksi loukkaisi jotakin arvokkaampaa, sitä, että oli hetken vaihdon kohde.
Pasolinille tämä muodonmuutos on kuitenkin tärkeämpi kuin kaikki ylpeys tässä maailmassa, kaikki loukkaantuminen, jokainen paha teko, jokainen kyllästyminen. Sillä vain ihmisinä meistä on mihinkään.

JV