Porno-Teo-Colossal

Kulutuksellisuus on tuhonnut kulttuurin ja nostanut esille päämääriä, joilla ihminen tekee tyhjäksi itsensä. Vastaisku ei ole vihreys tai sosiaalidemokratia! Tarvitaan eliittiä, intelligentsijaa, ajattelevia ihmisiä ja selventäviä käsitteitä. Jatkamme Pasolinin hengessä...

torstaina

PASOLININ KUVA

Pasolini ei ainoastaan työskennellyt kuvilla, runokuvilla, tehden elokuvia ja maalaten. Hän on tietoisesti otattanut kuvia itsestään, kerännyt kuvia, joita hänestä otettu ja maalannut omiakuviaan vuosikausia. Pasolinin valokuvissa näkyy muutos, joka on nuorukaisen muuttumista mieheksi ja vanhemista kuivumalla. Vaikka Pasolini kuoli ajoissa, saavuttamatta vanhuutta ja sen yksilöllisiä piirteitä tuhoavaa lihasten pudotusta, hänestä otetut viimeiset kuvat kertovat lihan askeesista, tiukasta pitäytymisestä nahan ja jänteiden maailmaan, jossa kaikki pehmeys, muodon kadottaminen ja periksi antaminen painovoiman vaatimuksille on voitettu.
Pasolini oli varhaisessa nuoruudessaan laiha ja jäntevä. Uimarannalla otetut kuvat osoittavat, että hän oli ylpeä hartioistaan, jotka kehittymättöminäkin kertoivat urheiluharrastuksista. Kun muiden poikien ilmeet ja katseet hakevat kameran hyväksyntää, pälyillenkin, Pasolini näyttää voitokkaalta, uimahousuissaan, jotka paljastavat sisältönsä kyselemättä. Pasolini nojaa ystäviinsä, nauttii kuvatuksi tulemisesta ja on ylpeä siitä, miltä näyttää.
Kun hän kymmenisen vuotta myöhemmin opiskelee Bolognassa, hän on muuttunut täysin: nyt näemme hieman turvonneen, säikähtäneen näköisen, selvästi pehmeän nuoren miehen, joka ei katso kameraan suoraan vaan pälyilee muualle. Vaikka Pasolini Bolognan kuvissa on aina ystäviensä seurassa, hän ei suinkaan näytä voitokkaalta ja voittaneelta vaan pikemminkin hämmentyneeltä ja hukassa olevalta, ikäänkuin kirjallisuuden opiskelu olisi suistanut hänet pois omasta maailmastaan, jossa jalkapallolla ja uimisella oli tärkeä osa. Bolognassa hän oli erityisen keskittyneesti runoilija eikä hän myöskään vielä ollut oppinut olemaan välittämättä likinäköisyydestään, joka näkyy katseen harhailevuutena.
Myöhemmin Pasolini oppi katsomaan terävästi vaikkei olisi kunnolla nähnytkään. On hauskaa huomata, kuinka joissakin kuvissa, joissa hän lukee lehteä tai käsikirjoitusta, hän joutuu olemaan melkein nenä kiinni paperissa nähdäkseen jotakin. Silmälasien käytön hän omaksui vasta myöhemmin ja niistä tulikin sitten tavaramerkki, jota monet matkivat.
Parhaiten tunnemme Pasolinin kuvat hänen Rooman kaudeltaan, kun hän alkoi olla kestotavaraa niin lehdissä kuin televisiossakin. Hyvin älykkäät silmät, jotka dominoivat jokaista kuvaa, ovat aina yhtä arvaamattomat: hän näyttää yhtä aikaa vakavalta ja huvittuneelta, olevansa tosissaan ja tiukkana ja kuitenkin sanomassa aivan kohta jotakin, joka suistaa vakavuuden naurettavuuteen. Pasolini ei koskaan näytä remuisalta, iloisalta tai hauskalta. Ne piirteet puuttuvat täysin vaikka kaikki muut - Elsa Morante, Laura Betti, Alberto Moravia - olisivatkin hilpeällä tuulella.
Pasolinin kasvot ovat erityisen vaikuttavat kuvissa, joissa hän on kaksin jonkun läheisensä kanssa, kuten Moravian tai Giorgio Bassanin kanssa. Pasolini on kuin lämmin eläin, joka rauhassa lepää ystävän läsnäolossa, hehkuen jonkinlaista valoa.

Kuvataiteilijan kuva ei ole yhdentekevä. Meille muille hän on olemassa pitkälti niiden kuvien kautta, joita hän on tehnyt. Mutta myös kuvat hänestä itsestään ovat tärkeitä. Pasolini sijoitti itsensä elokuviinsa, esimerkiksi esittämään Giotton oppilasta. Hän on elokuvan henkilö, jolla on oma tehtävänsä, mutta samalla myös tartuttamassa elokuvaan sitä elämää, jota hän poliittisesti, seksuaalisesti ja kirjallisesti eli. Yhtymäkohdat monen renessanssinmaalarin kanssa ovat ilmeiset: kuten monet heistä, Pasolinikin etsi sellaista julkista kuvaa itsestään, jonka kanssa voisi esiintyä. Pasolinin aikana se tarkoitti esiintyä televisiossa, aikamme täydessä todellisuudessa, esittämässä taitelijan käsitystä maailmasta.
Esittämisessä kuva on usein tärkeämpi kuin sanoma, ainakin niiltä osin kuin sanoma joko tulee tai ei tule kuulluksi. Mitä selvemmin sanoma on puhujansa näköinen, vaikka näkö olisi rakennettu tarkoituksella, sitä paremmin se tulee kuulluksi. Pasolini loi julkisen kuvansa pukeutumisensa, silmälasiensa ja pehmeän puhetapansa avulla, joihin liittyy kaikkien suuresti arvostama hoikkuus ja nuorekkuus.
Kun Dino Pedriali otti Pasolinin pyynnöstä viimeiset kuvat runoilijasta, pääosin ikkunan läpi, ikäänkuin tirkistellen mutta kuitenkin selvästi poseerausta myötäillen, hän tuli tehneeksi hienon taideteon, jossa yksinäinen, vanheneva runoilija näkyy selvästi tietoisena, ylpeänä ja kauniina miehenä, jossa ei ole mitään siitä, mitä julkisuus nyt tahtoo näyttää parikymppisissä ruumiissa. Pasolini näyttää mieheltä, joka on elänyt, toiminut ja rakastanut.
Lehtikuva on tietenkin viimeinen kuva: Pasolinin ruumis Ostiassa, vatsallaan, yliajettuna, ei enää Pasolinina. Mudan keskellä, lopetettuna, ei edes itsekseen kuolleena.

Kuvat: Dino Pedriali, Testamento del Corpo. 1989
Mondadori-Album Pasolini. 2005.

JV

1 Comments:

At 1:20 ap., Blogger Koepuutarhatonttu said...

Pasolinin kuva? Voisiko kuva toimia perustana ihmiskäsitykselle?

 

Lähetä kommentti

<< Home