KUOLEMA

Kuolema ei ole siinä, ettei voi enää ilmaista itseään vaan siinä, ettei tule enää ymmärretyksi.
PPP

SODOMA JA GOMORRA

Pier Paolo Pasolinin viimeinen elokuvakäsikirjoitus oli nimeltään "Porno-Teo-Kolossal". Se on jatkoa romaanille "Petrolio", jossa sukupuolisen toimeliaisuuden tarkka, yksityiskohtainen kuvaileminen, sisältä ja ulkoa, tuntoina ja tekoina, yhtyi vallan ja moralismin seitteihin. "Porno-Teo-Kolossalin" käsikirjoituksen nimen kolme osaa ovat kaikki keskeisiä Modernin muotoajia ja nykyisyyden ehtoja.

Kolossal kertoo globalisaatiosta, konglomeroitumisesta muussakin kuin yritystoiminnassa. Olemme jo aikaa sitten siirtyneet yksilön kulttuurista laumojen tai massojen sivilisaatioihin, joissa suurin massa on aina sivilisoitunein. Yleinen vulgarisoituminen, laumaistuminen, on seurannut johdonmukaista toimintaa, jolla eliitti, arvokas, harva, vaikea ja ajattelua vaativa on korvattu sillä, mikä ei vaadi mitään. Vain näin kulttuurikin on voinut muodostua kolossiksi: rahvaan, kenen tahansa, massan viihdyttäminen on ollut fasistien ja sosialistien, kumpienkin, päämääränä. Heiltä sen sieppasi ylikansallinen viihdeteollisuus, joka on nykyajan kulttuurifasismia: se ilmoittaa antavansa kansalle sitä, mitä kansa haluaa, ja se osaa panna kansan haluamaan milloin mitäkin. Haluttavan on joka tapauksessa oltava kolossaalista, miljoonien haluttavaa, ennen kuin se on kulttuuria. Niinpä me kaikki tunnemme joitakin nimiä: Madonna, Michael Jackson, Vin Diesel, jne. vaikkakin se, mitä he meille tarjoavat, ei mitenkään kuulu maailmaan, jossa muuten elämme.

Teo liittyy yleiseen auktoriteettirakenteeseen, ihmisten keskinäisen arvon hierarkiaan, jota tuetaan eri aikoina erilaisilla tavoilla: joskus se voi olla omaisuuden, rahan synnyttämää hierarkiaa, joskus yksittäisen ihmisen arvoa kauppatavarana kuten vaihdettaessa naisia, lapsia, nuoria, alempiarvoisia muihin hyödykkeisiin, tai virtuaalista arvoa, jonka nimenä voi olla "tieto", "läheisyys", joka tapauksessa jokin, joka viittaa arvonantajan, "jumalan", tuntemiseen paremmin kuin mitä toisilla on mahdollisuus. Valtiomme eivät ole enää teokraattisia mutta niiden valtarakenne ja moraalinen olemassaolo yhä perustuvat malliin, joka löytyy hyvin juutalaisten "pyhästä" kirjasta.
Teo kuvaa hyvin antamisen ja ottamisen dynamiikkaa: aina on jokin, joka antaa, ja joku, joka ottaa. Me kuulumme niihin, jotka ottavat, ja meille aina annetaan: annetaan arvot, päämäärät, hierarkiat ja elämä.

Porno on Pasolinille esille laittamista, paljastamista ilman merkitysyhteyttä, kuten iltapäivälehtien tarinat "todellisista ihmisistä" tai kansallispäivän marssien aseiden ohikulku. Tutkimuksen nimellä kulkee 1900-luvulle tyypillinen yritys luetella ja kuvata joltakin alalta kaikki. Toisen Maailmansodan aseet, talotyypit kautta aikojen, uskonnolliset menot Aasiassa, avara luonto, kaikki tavat tappaa ihminen. Tämä positivistinen mieliala muistuttaa Borgesin ajatusta, jossa maailma eräänä päivänä on kokonaan kuvattu ja loppuu siihen. Ikäänkuin maailman tosiasioiden anatomia olisi tämän metaforisen pornografian päämääränä. Siinä on muistumaa kaikkien rukousten rukoilluksi tulemisesta ja jumalan kaikkien sadan nimen lausumisesta. Porno muodostaa teon ja kolossalin kanssa kaikkea koskevan periaatteen ja ainoan pätevän toimintatavan, jolla on lupa osoittaa meille mitään.
Asiat, joilla on jokin funktio, nostetaan irti funktiostaan ja laitetaan esille, jotta ne synnyttäisivät uusia, irrallisia mutta voimakkaita mielikuvia, joille voidaan rakentaa sekä uusia mielikuvia että vallan kahleita. Kun aikaisempina aikoina on korostettu universaalien löytämisen tärkeyttä ja annettu ymmärtää, että yleinen ja yleispätevä ovat tärkeämpiä kuin satunnainen ja eteentupsahtava, porno tuo esille, että universaali ei ole ideaali. Ideaalina on vulgaarisuus, rahvaanomaisuus: paljastuksen voi ottaa vastaan kuka tahansa, eikä paljastus todellisesti sisällä muuta kuin sen, mikä näkyy. Jokaiselle syntyy paljastuksesta oma mielikuva. Universaalin puuttuminen - itse asiassa, universaalin mahdottomuus - antaa aina jollekulle kolmennelle mahdollisuuden artikuloida ja tulkita mielikuvaa ikäänkuin se olisi yhteistä.
Porno synnyttää puhetavan, jossa kolmansien tulkinnat muokkaavat ihmisten jo mennyttä ja tulevaa kokemusta sekä valmiutta ottaa vastaan uusia paljastuksia. Kaikissa kehittyneissä maissa on valtion ylläpitämiä instituutioita, joiden päätehtävänä on toimia kolmansina. Ne ovat propagandavirastoja, "intelligence agengies", joilla voi olla muitakin nimiä: kirkko, yliopisto, oikeuslaitos, media, lastensujojeluliitto, puolue, pääesikunta.
Pornon tarkoitus on siirtää huomio pois sellaisesta, minkä hallintaan nämä "intelligence agengies" eivät pysty. Asettamalla mahdollisimman paljon elämän ilmiöitä paljaana näytteille, ilman selvää kontekstia, ne estävät kokonaiskuvan muodostumista. Samalla ne korvaavat kokemuksen kautta tulevaa vakuuttavaa omaa elämää, joka alkaakin näyttää varsin vaativattomalta kyhäelmältä.

Paljastaessaan porno synnyttää uusia, ennen näkemättömiä tarpeita sekä tarpeen toimia paljastetun mukaan.

Pasolinin kehitelmät Porno-Teo-Kolossal -muistiinpanoissa tuovat mieleen Avarusseikkailu- elokuvan nopeutetun alun: musta kivipaasi - järjestyksen antaja ja ehkä teo - muuttaa kerralla kaikkien niiden käyttäytymistä, joiden maailmaan se ilmaantuu. Kyse on kosmisessa mittakaavassa tapahtuvasta, siis käsittämättömästä tapahtumien kulusta, jonka näyttämö voi olla missä tahansa. Se on kuitenkin aina jossakin, Napolissa, Seinäjoella tai Boulderissa, ja on yhdentekevää, missä tapahtuvana se kuvataan. Aina se sisältää samat virheet. Kyse on siis moralismista, jossa taiteilija tietää, mikä on väärin ja miksi.
Vääryyksiä ovat muun muassa: ihminen suunnittelee, ihminen säätää, ihminen löytää universaaleja lakeja, ihminen alistaa toisen, loukkaa toista, nöyryyttää toista, pettää itseään, taistelee itseään vastaan, kieltää tunnustamasta itselleen, millä tavoin syvimmiltään kokee. Viihdeteollisuus käsittelee tätä kaikkea ja sijoittaa nämä asiat milloin New Yorkiin, milloin avaruusalukselle, mutta aina tyypittäen, universaalia korostaen, erityistä ja yksittäistä väheksyen.
Jos katsomme historiaamme, siellä on vain vähän kertomuksia, jotka hämmästyttävät meitä yksittäisellä, joissa ihmisten käyttäytyminen on todella arvaamatonta, joissa ei ole moraalia, jonka vuoksi kertomukset ovat olemassa. Kun tällaisen kertomuksen löytää, sitä kannattaa lukea tarkasti. MR palautti mieleeni pari viikkoa sitten ihmeellisen kertomuksen Sodomasta ja Gomorrasta. Tarinassa on opetus, mutta sen moraali on epäselvempi: kauniina nuorukaisina maan päälle tulee enkeleitä, jotka majoittuvat hurskaan miehen taloon. Kaupunkilaiset haluavat näitä enkeleitä, naidakseen heidän kanssaan. Isäntä tarjoaa tyttäriään pelastaakseen enkelit. Kertomus kuitenkin päättyy vielä oudommin: eräs toinen isä ja kaksi hänen tytärtään pelastuvat Sodoman ja Gomorran tuhosta. Tyttäret juottavat isän humalaan voidakseen naida hänen kanssaan. Ja sama on jatkunut aina tähän päivään: me haluamme enkeleitä, mutta meille annetaan tyttäriä ja he ovat irstaimpia kaikista.

Pasolinin elokuvasuunnitelmassa ovat mukana molemmat kaupungit sekä muitakin kaupunkeja, sillä pahe on suuresti lisääntynyt noista ajoista. Sodoma, Gomorra, Numanzia, Ur. Ne ovat oudolla metaforisella tavallaan Rooma, Milano, Pariisi ja jokin neljäs. Kaupungit ovat utopioita, ne eivät ole missään, ja ne tyypittävät toisiaan, eivät maailmaa tai ihmisten kokemustapoja. Elokuvan kaksi vaeltajaa päätyvät niihin, kuhunkin vuorollaan, koska seuraavat komeettaa, joka ilmoittaa, että jotain uutta on syntynyt. Komeetta seisoa törröttää kunkin kaupungin yllä, siirtyäkseen sitten seuraavaan. Kaupunkien sarja voidaan ymmärtää myös aikasarjana, ihmisen ja kulttuurin metamorfoosin merkkinä: suhde seksuaalisuuteen muuttuu komeetan osoittamissa kaupungeissa selkeästä ja julmasta alkutilasta yhä oudommaksi, yhä etäämmäksi ruumiista ja yhä ahdistavammaksi ihmiselle. Pasolinille kulttuurin muuttama seksi kuvasi erityisesti ajan kulua, jota ei saa käännetyksi takaisin sinne, mistä se alkoi. Alkutila on jokaisessa ihmisessä, mutta tuskin kukaan tunnistaa sitä panssaroitumisensa vuoksi. Jokainen on kasvatuksensa sisällä oppinut panssaroimaan seksuaalisuuttaan, kieltämään ilon ja spontaaniuden ja vaihtamaan sen ahdistavaan odotukseen "oikeanlaisen" kimmokkeen tulemisesta. Kun mikään tai kukaan ei ole "oikea", panssarointi kasvaa koko elämän läpi omaksi nahaksi, jonka vierautta ei enää huomaa. Mutta aina se estää ilon ja nautinnon.

Sodoma on suoran toiminnan kaupunki: elämänmuodot eivät ole vielä muuttuneet rituaalisiksi vaan ihmiset haluavat ja toimivat halunsa mukaan. Heillä ei ole ongelmaa sen kanssa, että heillä on haluja. He eivät kammoa toistensa halua vaan vastaavat siihen, usein juuri niin suoraan kuin Vanhan Testamentin kertomus osoittaa. Halu ei ole muuta varten, sitä ei pidä pidätellä, ei muuntaa muuksi. Kontakti ja päämäärä ovat samassa, teko ja ilmaisu ovat yhtä. Sodomassa voidaan keskustella siitä, mitä halu on, tai siitä, kuinka yksilö valitsee. Miehet haluavat miehiä ja naiset naisia, kuten Vanha Testamentti todistaa. Kyse on seksuaalisuudesta, jota ei ole valjastettu yhteiskunnan välineeksi, joko tuottamaan lisää väkeä tai synnyttämään häpeää, jonka avulla ihmisiä voi alistaa loputtomasti, kuten Michel Foucault on meille opettanut. Sodoman seksuaalisuus on välitöntä reaktiota, joka ei ota huomioon tilaa ja tilannetta; Sodomassa ei voi sanoa ei, jollei tahdo tulla otetuksi väkisin. "Ei" on lähtöisin yksilön tahdosta, järjen toimintaa; järki ja tahto eivät täällä toimi, on vain halu.
Pasolinin elokuvasarja Elämän Trilogia pyrki osoittamaan, että on olemassa seksuaalisuutta, joka on lihan spontaania iloa. Vastaanotossa elokuva kuitenkin leimautui pornografiaksi, koska siinä maailmassa, johon se tarjottiin, Sodoma oli jo menettänyt halunsa: vastaanottaja katseli haluaan ja tunnisti sen naapurin haluksi, joka koko ajan etääntyi ja lipesi siitä, minkä itse saattoi kokea. Katsottuna toisten (näyttelijöiden, roolihenkilöiden) ilo ja spontaanius oli loukkaavaa, koska siitä ei päässyt osalliseksi. Trilogia sai murhaavat arviot, niin taiteellisesti kuin moraalisestikin. Trilogian ajatus, että seksuaalisuutta voisi kuvata ja käsitellä niin, ettei se ole tirkistelevää, pornografista tai esineellistävää kilpistyi ahdistukseen siitä, ettei katsoja kuitenkaan koskaan pääse osalliseksi samasta ilosta.

Gomorra on moderni kaupunki, jossa halu on etäännytetty toimista. Ihmiset toimivat sen mukaan kuin on muodikasta: he oppivat tahtomaan sitä, mitä kaikki haluavat, ja sen mukaan, kuinka kulloinkin on syytä haluta. Gomorrassa keskustellaan mekanismista, jolla keskustelu halusta ja toiminnasta pidetään käynnissä. Suhde itseen ja toiseen on väkivaltainen, koska jokaisen on muokkauduttava tähän keskusteluun ja toimittava tämän mukaan. Seksuaalisuus on väline: lisääntymisen, vallan, häpeän väline, joka sääntelee työvoimaa, hyvinvointia, turvallisuutta ja tarpeiden syntymistä. Gomorra on heteroseksismin kaupunki: "hetero" tarkoittaa erilaisten, toisiinsa sopimattomien vetoa toisiinsa, josta syntyy toisaalta uusia ihmisiä, toisaalta jatkuvaa tyytymättömyyttä aikuisten elämässä, jota määrää käsittämätön ja kommunikoimattomissa oleva suhde toiseen sukupuoleen ja jälkikasvulla kiristäminen. Väkivalta on henkistä ja se räjähtelee fyysiseksi silloin tällöin, kun sopivia sublimaatioon muotoja ei ole tarjolla.
Heteroseksismi on kulttuurimuotona väkivaltainen, koska se edellyttää, että kaikki ihmisen kiintymys, rakkaus, halu ja nautinto on jo etukäteen määrätty suhteessa jälkipolviin. Seksuaalisuus on jälkipolvia. Niinpä oidipaalinen oireyhtymä, insestikielto, raskas säätely ihmisen ulkoa ja sisältä ovat osa Gomorraa. Uskonnollakaan ei ole muuta todellista sisältöä kuin ladata ihminen pienestä pitäen tuntemaan pelkoa (isää, jumalaa kohtaan), kokemaan häpeää siitä, mitä tekee yksin, ja pelkäämään, että joku saa selville, mitä tämä ihminen todella haluaa. Kaikki on piilotettava, säädeltävä, ehdollistettava, jotta jälkipolvi voisi….mitä?
Gomorra on sosiaalidemokraattinen helvetti, jossa mikään ei ole sitä, miltä näyttää. Kaikki ihmiset ovat jonkin nimettömän sairauden leimaamia, sairauden, joka ei tapa kokonaan vaan jättää eloon mutta vailla syytä elää. Ihmiset voivat huonosti, ovat onnettomia, elävät keskellä yhteisöllistä paskaa, mutta melkein jokainen osaa ilmentää, ettei juuri hänellä ole mitään hätää. "Tämä on normaalia, onhan elämässä vastoinkäymisiä, mutta niitä ei pidä liioitella!" "Eihän kukaan elä kuten kirjoissa!" Tämän argumentoinnin keskellä jokainen spontaani ilon, halun, kiintymyksen tai nautinnon lähde määritellään pahaksi, koska ne saattavat haastaa sen sairauden, jota jokainen potee: vallan, kateuden, keskinkertaisuuden ja ilottomuuden keskellä.
Gomorra on pornografian paratiisi, sillä sen avulla valta sääntelee häpeää ja halua.

Vaeltajat päätyvät Numanziaan, joka on yksilönvapauden paratiisi. Siellä on jo unohdettu kontrolli, joka vallitsi Gomorrassa. Numanziassa on päädytty unohtamaan suuret kertomukset, joilla ihmisen elämää on ohjattu, sillä ne loukkaavat yksilöä. Mutta samalla on menetetty syy toimia yhdessä. Numanziassa vallitsee kaiken aikaa kuolema: ideologian kuolema. Ideologia on luonnontilan jälkeen ainut syy elää yhdessä, syy elää yleensäkin. Se kokoaa uskon, toiveet, estää ja jalostaa kateutta ja vihaa, antaa muodon rakkaudelle ja elämän jatkamiselle. Sen kadottaminen on kuin kadottaisi kaikki syyt. Tuloksena voi olla vain halua kollektiiviseen itsemurhaan, joko syömällä itsensä hengiltä, juomalla, keksimällä sotia abstrakteista aiheista, huvittelemalla in extremis, hankkimalla tappavia tauteja, huumaamalla sen, mitä oli.
Mutta ennen kollektiivista kuolemaa Numanzia kehittää fasistisen hallinnon, jolle annetaan kaikki valta: valta kuunnella, katsella ja kerätä tietoa, seuloa yksityistä elämää, määrätä, mitä muut saavat uskoa - ja jolleivat nämä toimi niin kuin käsketään, luvan pakottaa heidät uskomaan ja toimimaan, tai tappaa heidät. Elämänsä mielen puuttumisen vuoksi ihmiset antavat vallan kelle tahansa ja Numanziassa valta on aina Kenellä Tahansa, yleensä sillä, joka ei oivaltanut, mitä tarkoittaa, että menneet suuret kertomukset olivat valhetta. Tämä Kuka Tahansa tuo turvallisuuta, uskoa, ahneutta, kateutta, joiden avulla syntyy uusia kertomuksia.

JV, 2006

ULKOPUOLISUUDEN VÄLTTÄMÄTTÖMYYDESTÄ

Mozartin Don Giovanni päättyy kohtaukseen, jossa kaikki Don Giovannin elämään kuuluneet ihmiset huokaavat helpotuksesta, kun Helvetti on nielaissut elostelevan hirviön. Kaikki laulavat kuorossa siitä, kuinka oikeudenmukaisuus on tapahtunut ja kuinka tämän ristiriitoja ja onnettomuutta synnyttäneen ihmisen poismeno takaa, että "me kunnon ihmiset voimme jälleen palauttaa valtaan säädyllisyyden ja oikeuden". Säveltäjä ei mitenkään jätä orkesterimontusta kuulumatta omaa kommenttiaan: te typerät "kunnon ihmiset" kaipaatte jo nyt Don Giovannia, jotta teidän elämässänne olisi edes jokin särö ja jotta teillä olisi edes jokin syy elää.
Pier Paolo Pasolinin teoksissa tämä sama asetelma on siirretty nykyiseen maailmaan, jossa kaikki jo ovat kunnon ihmisiä. Enää ei ole julkisia, klassisia libertiinejä, vapaa-ajattelijoita, ihmisiä, jotka vähät välittävät jumalallisesta oikeudesta tai ihmisen kunnollisuudesta: Don Giovanni, Casanova ja muut ritarit jäivät 1700-luvulle.
Mutta asetelmat eivät muuten ole muuttuneet: edelleen on ihmisiä, joita määrää jonkinlainen kohtalo, jota nykyisin voi kutsua yhteiskunnaksi, sodaksi tai geeneiksi - ilman, että näin sanottuaan tietää sen enempää. Tämän kohtalon määrääminä he eivät voi elää kunnolla. He provosoituvat asioista, jotka toisilta jäävät huomaamatta. He eivät pysty hulahtamaan heille suunniteltuun elämään kuin käsi hansikkaaseen. He etsiytyvät toisaalle, sinne, minkä olemassaolon kunnon kansalaiset kokonaan kieltävät. Tällä tavoin syntyy kaiken kunnollisen keskelle ulkopuoli, josta useimmat ihmiset eivät ole tietoisia, mutta joka vaikuttaa monilla tavoin kaikkien elämään.
Kunnon ihmisten keskellä elää niitä, jotka eivät mittaa elämäänsä kunnollisuuden mukaan. Kun nämä ihmiset näyttäytyvät sopivassa valossa, me näemme taiteilijoita, eksentrikkoja, seikkailijoita ja originelleja. Kun valo muuttuu, me näemme rikollisia, pervertikkoja, lainsuojattomia ja sairaita. Samat ihmiset, eri valo. Nämä ihmiset houkuttavat outoudellaan, mutta samalla kunnon ihmiset pelkäävät, että outous tarttuu. Tämän vuoksi kunnon ihminen aina palaa linnoituksiinsa: kotiin, kirkkoon, moraaliin.

Pasolinin kaikissa teoksissa on outouden leima. Hänen elokuvansa eivät koskaan nousseet suosituiksi, vaikka niitä katsottiin. Samoin on hänen romaaniensa ja teoreettisten kirjoitustensa laita. Kaikissa näkyy tarkemmin määrittelemätön ulkopuolisuus, jota Pasolini ei millään lailla yrittänyt poistaa. Me pystymme hyväksymään paljonkin vierasta ja outoa, jos meitä samalla koko ajan vakuutetaan siitä, että se on oikeastaan aivan tuttua. Pasolini ei tehnyt näin, koska hän uskoi outouden, vierauden ja ulkopuolisuuden voimaan: jos se puuttuu, puuttuu myös kaikki muu, jos se tehdään tutuksi, tuttukaan ei enää ole käsitettävää.

Monille Pasolinin kuolema oli jonkinlainen selitys outouteen. Pasolinin surmasi pikkurikollinen, nuorukainen, jonka Pasolini tapasi etsiessään seksiseuraa. Monille tämä oli myös helpotus, koska Homo-Pasolinin töitä ei siis tarvinnutkaan ymmärtää tai ajatella uudelleen: koko tyyppi oli niin ulkona normaalin ja kunnollisen maailmasta, että myös hänen sanomansa saattoi unohtaa.

Pasolini näki, että oli olemassa teitä, jotka estivät näkemästä selvästi, ja teitä, jotka aukoivat silmiä väkisin.
Sodan jälkeen alkanut normalisoiva ja kansainvälistävä kehitys kuului niihin, jotka estivät näkemästä: ihmiset ajoivat takaa hyvinvointia, joka vaati yhteiskunnan ja kulttuurin yhdenmukaistamista.
Yhdenmukaistus loi moraalia ja kulttuuria, jossa yksilöllä ja erilaisuudella, muutoksella ja arvaamattomuudella ei ole sijaa. Tuloksena oli moraalin ja kulttuurin pysähtyminen ja kuolema.
Sillä heti, kun yksilöä normalisoidaan - laein, moraaliohjein tai yhteisin päämäärin - menetetään myös kulttuurin luova voima. Kansat eivät luo kulttuureja vaan yksilöt. Kansankulttuuri on väsähtäneen porvariston viihdettä. Yksilöt joko luovat uutta tai eivät luo, se on näin yksinkertaista. Kun kansan voimat kootaan toteuttamaan valtion uudelleen rakentamista (tai jotain muuta yhteistä päämäärää) kaikki muu jää sen jalkoihin. Ajatellaan Suomea tässä: maakuntien erilaisuus, murteiden arvo, ihmisen side kotiseutuunsa, nämä kulttuuria luovat tekijät. Tilalle ei ole astunut mitään hyvinvoinnin kulttuuria, jollei sitten Vappu Taipale ole kulttuurijohtaja.
Yhteinen päämäärä on tähdännyt samankaltaistamiseen, ulkopuolisen poistamiseen, erilaisen mahdottomuuteen. Kun kaikki ovat joutuneet sisäpuolelle, vain se on todellista. Tämän jälkeen vain hullut puhuvat siitä, mitä ei ole.

Mutta kohtalonomaisella tavalla jotkut ihmiset eivät silti tyydy tähän. Kunnon ihminen kysyy: kun kaikki on nyt niin hyvin, miksi etsiä muuta? Tämä, mitä meillä on, on normaalia, tavallista, hyvää tai ainakin parasta, mitä nyt ihmiselle voi suinkin olla.
Silti joku hakeutuu muualle.
Pasolini etsi useita tapoja nähdä selvästi. Kaikki ne tavat tarkoittivat sisäpuolen hylkäämistä.
Yhtenä kienona, ja sosiaalisesti hyväksyttynä, hän kerää Friulin paikallista runo- ja laulu-perinnettä, jota kukaan ei pidä arvossa. Tässä on se ulkopuoli, joka on unohdettu tarkoituksella, koska se muistutti "väärästä" kiinnostuksesta: siinä oli huomio yksilössä, hänen antamassaan maailmassa, myytissä ja maailman oudossa jatkuvuudessa.
Runot lauloivat yksinkertaista, yhden ihmisen kokemusta, joka sai heti myyttiset mitat. Se, mistä runot kertoivat, ei ollut tarkoitushakuista tai pyrkimistä päämäärään vaan tapahtumista, jossa ei ollut aikaa eikä halua valloittaa maailma.
Toisena keinona, ja sosiaalisesti vaiettuna, hän etsi seksikumppaninsa toisten ulkopuolisten joukosta. Kaikkihan me tiedämme, että voi olla homo, mutta kunnollinen homo siten, että elää parisuhteessa ja on muuten normaali. Kuten englantilaiset sanovat, ihminen saa tehdä mitä tahansa, kunhan ei säikäytä hevosia.
Mutta Pasolini ei ole kiinnostunut homobaareista tai sievistä kutsuista, joilla kuunnellaan Mantovania ja juodaan kuohuviiniä. Hän haluaa selvästi ulos: pojat, joista hän hakee ruumiinsa kosketusta ulkopuoliseen, ovat työttömiä, rikollisia, aivan ulalla kunnon ihmisen elämästä ja siis sosiaalisesti vaikeita. Pasolini ei halua mitään helppoa eikä normaalin imitaatiota. Hän etsii kolkkojen uusien asutusalueiden keskenjääneistä rakennuksista kotoaan tai vankilasta karanneita retkuja.
Mitä hän näin löytää? Hän löytää runouden. Se näyttäytyy samana runoutena kuin se friulinkielinen runous, jota hän keräsi: se on kosketuksissa koko ajan muuttuvan, asettumattoman ja käsittämättömän todellisuuden kanssa. Se on koko ajan vaarallinen, koska se on toista. Sitä voi kesyttää tai ärsyttää; tämän voi tehdä sanoin tai teoin. Olennaista on joka tapauksessa, että ei ole sellaista keinoa, jolla sen voisi saada omaksi, tutuksi ja valmiiksi. Runoissa on koko ajan kuolema paikalla: voit kuolla huomenna, mutta pukeudu tänään vielä silkkiin ja samettiin ja rakasta! Runoissa ei perustettu perheitä, ajateltu ikuisuutta ja varmistettu huomista: eilen olit lapsi ja huomenna jo kuolet, elämä on siinä välissä.


Katselen aurinkoa
tämän kuolevan kesän
katselen sadetta,
heinäsirkkaa, ruskaa.

Katselen ruumistani
joka on ollut lapsi,
nyt kun sunnuntait ovat surullisia
ja elämä menetetty.

"Tänään olet puettu
silkkiin ja rakkauteen
tänään on sunnuntai
huomenna kuoleminen."

Sinä olet laulu, jota he eivät laula,
rakkaus rakastuneiden, jota he eivät laula
Tule kanssani, puhukaamme ulkosalla,
missä lentävät linnut, jotka laulavat

Toverini, hellyyttä sydämen täysi,
jota rikkaat uskovat sydämettömäksi
ja ampuvat ilmasta linnut
nuo sydäntemme isännät!

Tule,kävellään San Giovannille
Kun yö peittää alleen San Giovannin
Katselkamme siellä pistooleitamme
jotka hautasimme San Giovannin sydämeen.



Monet näistä nuorukaisista ryöstivät, tappoivat ja pettivät tavalla, joka on kokonaan kunnollisen ulkopuolella. Sentimentaalisuus, luottamus, jatkuvuus puuttui. Jokainen kohtaaminen oli soidin: askelet muuttuivat, kun nuorukainen vaihtui, ja tulos oli aina yhtä epävarma ja epäselvä. Kun nuorukainen lopulta suostui aktiin, akti oli paria hetkeä lukuunottamatta myrskyisä ja vihamielinen, kahden ulkopuolisen, myös toisilleen ulkopuolisen törmäys, jonka keskeinen piirre oli "rakasta tai kuole tai valmistaudu molempiin"! Se kielsi yhteyden, joka oli samalla fyysisesti ilmeinen. Miehen ylpeys ja otetuksi tuleminen ovat mahdottomat yhdistää, jos aikoo selvitä elossa ulkopuolella.
Pasolinin ystävät yrittivät pitää hänet poissa näistä kohtaamisista; he pelkäsivät, että Pasolini surmataan tai ainakin pahoinpidellään vakavasti. He jopa etsivät sopivia, siistejä ja sivistyneitä nuoria miehiä Pasolinin huvitukseksi. Mutta he saivat myös huomata - ajan kanssa, hitaasti - että kyse oli jostain aivan muusta kuin seksistä siinä mielessä, kuin kunnollinen ihminen sen ajattelee. Pasolini ei etsinyt esikaupungeista ja Ostian rannnoilta tyydytystä halulle vaan sidettä sellaiseen, jonka kadottaa heti, kun antautuu kunnollisen ihmisen turvallisuuden ja vakauden halulle. Se oli taistelua sisäpuolelle juuttumista vastaan, taistelua mukavuutta, hyvinvointia ja muuta valtakulttuurin tervaa vastaan.
Tämä taistelun muoto saattaa tuntua oudolta. Miksei sitten poliittista tai taiteellista taistelua?
Pasolini antaa ymmärtää, että on olemassa vain harvoja elämän alueita, joilla taistelua ei ole jo etukäteen hävitty. Politiikka, taide, tiede ja filosofia on jo hävitty: ne ovat kunnon ihmisen alueita, viihdettä ja lohdutusta, joissa etukäteen määrätyt säännöt ja odotukset pitävät vallassaan sekä tekijöitä että kokijoita. Aika jatkuu samana, tasalaatuisena ja vailla nykyhetkeä.
Jos haluaa saavuttaa jotakin todellista, on pakko saattaa itsensä eilisen ja huomisen väliin, sellaiseen, missä ei ole etukäteen määrättyä alkua ja loppua. Pasolini kuvaa joissain runoissaan ja pienemmissä kirjoituksissaan kokemustaan, kun hän lähtee pois ystäviensä luota ja kulkee kohti hämärän seksin kohtauspaikkoja. Hän tietää, ettei kukaan tunne häntä siellä ja vaikka tuntisikin, ei välittäisi vähääkään. Hän irtautuu kodin, uskonnon ja isänmaan arvoista, selkeästä vaikkakin ristiriitaisesta normaalin diskurssista ja astuu alueelle, jossa pätevät suurin piirtein samat lait kuin ihmisen aamuhämärissä: vallan, sukupuolisuuden, antautumisen, halun ja voittamisen lait.
Tämä konkreettinen ulkopuolelle kulkeminen tarkoittaa ratkaisua välimatkan puolesta: Pasolini valitsee välimatkan siihen, missä muut luonnostaan ovat, koska selvästi voi nähdä vain kauempaa. Itse asiassa hän näin valitsee mahdollisuuden nähdä, nähdä sanan varsinaisessa merkityksessä: tarkastella sitä, mikä tulee eteen, sen perusteella, mikä on ohittamatonta. Ohittamatonta ovat ne kohtaamiset, joissa on mahdollista rakastaa, kuolla ja tulla tyydytetyksi siten, että hetken kuluttua halu on taas paikalla. Koko se sivistyksen - suurimmaksi osaksi teeskentelyn ja valheen - kavalkadi, joka asettuu siihen väliin, joka jää toisaalta ohittamattoman ja toisaalta kunnon ihmisten maailman väliin, koko se kavalkadi pääsee Pasolinilla oikeaan mittakaavaan vain näin, vain näkemällä.
Ne nuorukaiset, joita Pasolini kohtasi, ärsytti, maanitteli ja nai, olivat Eroksia juuri siinä mielessä kuin Platon kuvaa Erosta tai filosofiaa. Eivät missään, aina matkalla johonkin, eivät kuuluneet mihinkään eikä heillä ollut mitään. He eivät olleet missään ja juuri siinä Pasolini heidät tapasi.
Pasolinin ystävät kertoivat, kuinka Pier Paolo hermostui ja muuttui kärsimättömäksi, mikäli hän joutui olemaan liian kauan poissa villien nuorukaisten luota. Kunnon ihminen tulkitsee sen himoksi ja himon synnyttämäksi paloksi. Pasolinin näkökulmasta katsottuna se oli kokoaikaista pelkoa hukkua kunnon ihmisten maailmaan, pelkoa siitä, että alkaa pitää itsestään selvänä kaikkea sitä, mitä näkee, kuulee ja kokee, pelkoa siitä, että omat kokemukset katoavat ja niiden tilalle tulevat ne kaikkien kokemukset, joista aikamme puhuu.
Kun Pasolinin surmasi yksi näistä pojista, kunnon ihmiset kirjoittivat, kuinka irstailija sai sen, minkä ansaitsi. Näin ei kirjoittanut vain yleisö Corriera della Serassa vaan myös Ilkassa ja oppinut Timessa ja Parnassossa. Pasolini tuskin pani pahakseen, että yksi kohtaaminen koitui hänen kuolemakseen, sillä se todisti hänelle, että maailmassa on vielä se järjestys, johon hän halusi uskoa: rakkauden ja kuoleman järjestys.
Se on kunnon ihmisten maailman ulkopuolella, joten meidän sitä ei tarvitse pelätä. Meillä on moraali, poliisi ja kondomi kaiken päällä.

JV, 1995