PETROLIO. KESKENERÄISYYDEN FILOSOFIAA

Länsimaissa käsite filosofia on (rikollisesti) sidottu ”akateemiseen” toimeliaisuuteen – eli pilkunviilausjulkaisuihin, ”tieteellisiin” alustuksiin, jopa yliopistohallintoon.

Itämaisesta ajattelusta on poimittu joukko tälle toiminnalle etäisesti sukua olevia, usein varsin uskonnollisia tai psykofyysisiä käytäntöjä (taolaisuus, karate), joita on sitten, osittain niiden tekstuaalisen marginaalin kautta (joogasutrat, zen-koanit, meditaatioon liittyvät käsitteet) käsitelty länsimaisen filosofian haastajina tai vaihtoehtoina.

Tätä asennetta seuraten ei ole etsitty länsimaista filosofiaa okkultismin, Feldenkreis-menetelmän ja vaihtoehtoelämäntapojen piiristä.

Jopa esimerkilliset tekstuaaliset kokeilut on sivuutettu. Niitä ovat salatieteiden lisäksi tarjonneet eri taiteenlajit marginaaleineen.

Yksi sellainen, lähinnä elokuvaan, runouteen ja teatteriin liittyvä teos on Pasolinin Petrolio. Kirja on keskeneräisyyden filosofiaa keskeneräisessä muodossa ja rikkinäistä romaanitaidetta – jälkimmäisessä tapauksessa sukua niille romaanitaiteen kokeiluille, joissa muotoseikat tai pikemminkin muotoa koskevien käsitysten haastaminen ja seksuaalisen kokemuksen pirstoutuneisuuden kuvaus ovat kirjoittamisen keskiössä (Burroughs, Acker).

Petrolio on kudelma, johon on neulottu myyttisiä, psykoteoreettisia, filosofisia ja taiteellisia elementtejä – ja väkivaltaisesti pujotettu ne ristikkäin. Siinä risteilevä on eksyksissä.

Petrolio on teos, jonka tulkitsemiseen tarvitaan kokonaiskuva Pier Paolo Pasolinista, avoimuutta ilmaisua ja ajattelun vapautta kohtaan sekä (itse)tietoisuutta omasta seksuaalisuudesta ja länsimaalaisuuden myyttisistä juurista.

Mikään ei motivoi tai houkuttele astumaan Petrolioon. Se on taiteellis-filosofinen raportti, päiväkirja ja primitivistinen purkaus, johon astuakseen täytyy olla jokin muu sidos tekijään, Pier Paolo Pasoliniin. Elokuvien, kriittisten esseiden ja runouden ystävät voivat siihen harhautua, mutta ei hevin yksikään kirjaan sattumalta kirjastossa tarraava.

Teoksessa hätkähdyttävintä on nykylukijalle sen blogimaisuus – mikä hämmentää kun kyseessä on 1970-luvulla viimeistelemättä jäänyt kirja. Petrolio katkeilee, tarttuu päiväkohtaisesti ongelmiin ja on kuin ajattelevan ihmisen päiväkirjaa. Sitä ei selvästi ole editoitu – osin tarkoituksella.

Petrolio on myös itseään kommentoiva kirja. Se ei auta lukijaa omille jäljilleen vaan heittelee lisää helmiä juoksuhiekkaan, lisää juoksuhiekkaa helmien ympärille. Esiluennat näkyvät suluissa, lisäfragmentteina leipätekstin perässä tai omina selkeinä kappaleinaan. Se on palimpsestien, ylikirjoitusten ja kaikujen kirjava keitos. Mikään ei auta perille, eikä päätepysäkkiä – jollaiseksi Salò ideologisesti kirkkaana elokuvana muodostui – löydy.

Petroliossa rikkoontuu kenties kauneimmin ”teos”, teoksen käsitteen kriisin 1970-luvun taitteen vuosina. Toisin kuin monet muut taiteelliset tuotokset, joissa teoksen yhtenäisyyttä, rajallisuutta ja koherenssia vastaan aikanaan sodittiin modernis(mis)ta irti rimpuillen, Petrolio kantaa Sapfon runofragmenttien kaikuja. Se on sukua Apollonioksen Kultaisen taljan rikkinäiselle tarinankerronnalle, jossa tietojen välittäminen välillä voittaa kaunokirjallisen kertomuksen (tämä myytti on myös tärkeä osa Petrolion ”tarinaa”). Kirja matkii arkaaisen tekstin huonosti säilynyttä luonnetta. Vanha myytti on aina täynnä aukkoja sekä tarinana että siinä muodossa, missä se on meille säilynyt.

(Taiteellisena manifestina Petrolion sukulaisia ovat muun muassa Artaudin Auringonkukkia, Stewart Homen romaanit ja hypertekstin idea.)

Ei ole sattuma, että Giorgio Agamben, joka rikkoo filosofian muotoa ei yksin esseistisellä vaan pikemminkin aforistisen tiukalla tippa tipalta valuvalla muodollaan, joka saavuttaa huippunsa La comunità che viene -teoksessa, ja Italo Calvino, joka hajotti kerronnan pirstaleiksi ja läpäisi sen hukkaamatta sen myyttisesti hehkuvaa sisintä, tunsivat Pasolinin ja olivat hänen kanssaan tekemisissä hänen eri elämänvaiheissa. Agamben näytteli sivuroolia Matteuksen evankeliumissa. Calvino matkasi omille myyttisille teilleen unohtamatta filosofointia, jonka hän teki yhtä lailla Pasolinin tavoin kirjoittamalla auki asioita, ei akatemisoimalla niitä.

Akatemismin ja korkeataiteellisen humanismin ulkopuolella on mahdollista kirjoittaa. Majakoita ei ole monta, mutta Petrolio on yksi niistä, jotka tarjoavat kiintopisteen matkalla ajattelun rannattomalle merelle.

MR