KIELTÄYTYMINEN JA IHMISJÄTE

Kuten MR kirjoitti edellisessä tekstissä, elämä voi tulla esille elokuvassa suoraan, vailla etäännytystä romanttiseen tai kauniiseen, tyypilliseen tai tyypitettyyn. Pasolinin runoissa ihmiset ja heidän tuntemuksensa eivät noudata ehostuksen logiikkaa: heille ei laiteta kasvoja, raajoja tai edes mieltä sen toiveen mukaan, jonka viihteen vaatimukset ovat asettaneet. He ovat rujoja ja rampoja, mutta rujoja ja rampojakin vain siihen mittaan kuin se on maailmassa tavallista. Myöskään fyysistä ja henkistä puutetta ei paisutella eeppisiin mittoihin. Ihmiset ovat hyvin sisällä omassa maailmassaan mutta aivan ulkona, kun heitä katselee maailmasta, joka määrittelee itsensä kuvitelmien kautta.
Me voimme kieltäytyä ottamasta kuvitelmia todesta. Se tarkoittaisi (poro)porvarillisen kuvitelman kieltämistä: kaiken sen jättämistä, mikä ilmaistaan konditionaalissa, pitäisi, voisi, täytyisi, olisi, ja samalla sen kuvitelman hylkäämistä, jossa arvo ja kunnia rakentuvat aineellisten saavutusten ja omistusten kautta. Eurooppaa vaivaava sosiaalidemokraattinen poroporvarillinen paatos ilmaisee tämän kuvitelman hyvin päätavoitteissaan: terveys, aineellinen tasa-arvo, perhe yhteiskunnan tukijalkana. Liike on omaksunut sisältönsä kristillisdemokraattisesta ajattelusta, mutta uskonnollisen merkityksen on korvannut maallinen kieltäytyminen jokaisesta tavoitteesta, jonka takana olisi yksittäisen ihmisen kokemus. Ihmisten on omaksuttava yhteinen tavoite, jonka heille antavat harvat ja tietävät.
Hyvinvointia on helppo käyttää täkynä. Yhäkin Euroopassa on paljon köyhiä, joiden elintasoa poroporvari ei osaa edes kuvitella; muualla maailmassa heitä on vieläkin enemmän. Niitäkin, joilla on hyvinvointi, voidaan pelotella sen yhtäkkisellä katoamisella, kuten on tehty "keltaisen vaaran" avulla 1950-luvulla ja "terrorismilla" 2000-luvun alussa. Jokaisen pitäisi ajatella näitä vaaroja ja keskittyä varmistamaan hyvinvointinsa. Niillä taas, joilla ei vieläkään ole mitään, on hyvä mahdollisuus hypätä kyytiin, kunhan he luopuvat uskostaan, tavoistaan, perheestään, kunniastaan, kaikesta, mikä on heille arvokasta.
Hyvinvointi, terveys, vauraus, tasa-arvo ovat kuvitelmia, jotka eivät koskaan riitä. Ne ovat kaikki myös ohuen langan varassa: juuri kun ne on saavuttanut, ne on menettämäisillään jonkin sisäisen tai ulkoisen uhan vuoksi. Vaikka ne saavuttaisikin, saavutuksen varaan ei voi asettua etsimään tärkeämpiä merkityksiä, koska saavutukset ovat kuin rikkaan miehen rikkaus, aina altis varkaille.
Pasolini kuvaa runoissaan, erityisesti kokoelmassa L'usignolo della Chiesa Cattolica, kuinka kieltäytyminen kristillisdemokraattisesta ja nyt siis sosiaalidemokraattisesta tavoitteesta voi tehdä mahdolliseksi, että näkee elämän moninaisessa ilmenemisessä, monimuotoisuudessa muitakin saavutettavissa olevia asioita kuin ne, jotka aina pelkää menettävänsä, asioita, jotka eivät ole riippuvaisia ihmisen fyysisestä heikkoudesta, muiden kateudesta, kadosta, tulvasta, vallankumouksista tai edes maailmanlopusta.
Kieltäytyminen tarkoittaa tietenkin, että kieltäytyjä asettaa itsensä uuteen valoon suhteessa siihen, mitä "kaikki" pitävät tärkeänä. Kieltäytyjä ei enää tavoittele lisää sitä, mitä hänellä jo on, vaan etsiytyy kokonaan toisaalle. Hän ei tee "laadullista" eroa entiseen siirtymällä kestävään kehitykseen tai reilun kaupan tuotteisiin, aurinkoenergiaan tai avoliittoon. Hän jättää pois kaiken sen, minkä voi tunnistaa vain vasta-arvona. Hän etsiytyy sinne, missä asiat eivät ole suhtessa siihen, kuinka ne ovat poroporvarin arvoasteikossa.
Kieltäytyminen muuttaa olemassaoloa. Se on ontologinen käänne, jossa huomaa, kuinka moninainen ja rikas olemassaolo on.
Kieltäytymisen tuloksena ihmisestä tulee jätettä, ihmisjätettä, jonka arvioiminen on kerralla selvä. Riippumatta siitä, kuinka ihminen on kieltäytynyt, hänet on kielletty sen jälkeen ja hän on tullut jätteeksi. Tilanteen ei tarvitse paljastua ulkoisena rumuutena, köyhyytenä tai kurjuutena mutta silti muut näkevät sen juuri noin, ikäänkuin kieltäytyminen muuttaisi retinaa niin, ettei ihmisestä enää näy muuta kuin se, mikä hänestä puuttuu, se yhteinen, tavoite, jonka tarkoituksena on tehdä elämä tyhjäksi ja ontoksi.
Poroporvarille on käsittämätöntä, että olisi ihmisiä, jotka ovat jätettä omasta toiveestaan. Kun hän käy Malagan matkallaan pikaisesti Tangerissa ja näkee ryysyläiset, joita kaupunki on täynnä - ainakin Armani-, Zara- ja Vero Moda -näkökulmasta - hän ei ymmärrä, kuinka näiden ihmisten kulttuuri voisi millään olla korkea, jos se kerran tuottaa pelkkää jätettä.
Pasolinin idea yksilön kulttuurista, joka ei rakennu yhteisten tavoitteiden vaan uskon, kunnian ja arvon mukaan, ei saa mitään ymmärrystä ihmisiltä, joiden koko todellisuus on rakentunut toisten antaman kunnian, arvon mukaan, ja uskoon, jota on kaiken aikaa varmistettava yhteisillä seremonioilla.
Pasolini ei kuvaa kurjuutta vaan järjestystä, joka on selvästi erilainen kuin omamme. Se on järjestys, jonka muistavat vielä nekin, jotka elivät lapsuutensa 1940- ja 1950-luvuilla. Se ei ole sen kauempana mutta silti kuin iäisyyksien takana. Silloin lähes kaikki olivat jätettä, kieltäytymisen ja kieltämisen takana, eivät aina halustaan mutta silti maailmassa, joka oli vähemmän kosmeettinen kuin painajaiset nykyisin.

JV

ULOS ELOKUVAN KOSMETIIKASTA

Canterburyn tarinoissa, joissa Pasolin itse sekä tulkitsee että esittää Chauceria, kaunistelua on karsittu. Tarinaa katsoo kuin eroottista dogma-elokuvaa. Kuvaus jättää kikkailut, eikä mitään ole siistitty – lähinnä monien kohtausten kohdalla epäilyttää että kömpelin otos on jätetty osaksi lopputulosta, jotta kaikessa säilyisi spontaani tuntu.

Tyttö syö häissään kuin sika, häntä haluava poika katsoo tyttöä kuin kiimainen koira ja ihmisillä on rikkonaiset ulkomuotonsa yksilöiksi tekevine hampaineen (tai niiden puutteineen), hiustenlähtöineen ja fyysisine luonnollisuuksineen (jotka elokuvan stereotypioidun ruumiillisuuden maailmassa näyttävät kummallisuuksilta).

Mytologiakin on epätäydellistä (ja juuri siksi täydellistä). Ensimmäisessä tarinassa, jossa nuori morsian pettää sokeutunutta vanhaa aviomiestään puutarhassa, kaksi mytologista hahmoa ilmestyy hallitsemattoman pidäkkeettömine hymyineen, kauniin ja aistillisen luonnollisina, vailla kristillisen tai kaupallisen / taiteellisen kuvankaunistelun (Jeesus maalauksissa, pyhimyskuvat, saippuamainokset, jopa taidelokuvissa Kieslowskit yms.) haaleutta.

Tositoimista kiinni jäänyt homo grillataan, ei homoutensa tähden, vaan siksi ettei tällä ole maksaa lahjuksia jäätyään kiinni. Mies esittelee ystävälleen vaimonsa ja kertoo että tämä on huora. Toinen (Ninetto Davoli) alkaa laulamaan ja laulaa vielä kun häntä myöhemmin tullaan hakemaan edellisten sängystä tekemänsä rikoksen tähden. Kaikki pitelevät aina himoissaan pallejaan. Vain kirjanoppinut, jonka eräs himokas nainen majoittaa, näyttää olevan jokseenkin haluton. (Pasolini haluaa muistuttaa meille Chaucerin, Boccaccion ja Giotton ilosta, voimasta ja aistillisuudesta - kuten hän haluaa kritisoida korkeakulttuuria sen näennäisestä sublimoinnin kulttuurista, joka on tosiasiassa estojen kulttuuria.)

Leikkaukset ovat katkonaisia, liian nopeita. Äänet ovat kuin suoraan eläintarhasta, paikoin korvaan särähtäviä kolinoineen ja röyhtäisyineen. Tämä on aistillista elokuvaa, jossa kontrollia on käytetty elokuvan kosmetiikasta luopumiseen. Canterburyn tarinoita katseleva ei voi kuin ihmetellä, miten ihmeessä elokuva taiteen muotona ei enemmänkin luovu kauneusleikkauksistaan.

Paholainen on aina läsnä, koko Elämän trilogiassa, ja hän on ruumiillistynut – Canterburyn tarinoissa Pummilla elokuviin nousseeseen Sergio Cittiin.

Ei ole mitään mikä ei muuttuisi lihaksi.

MR

LUONNOLLISEN JÄLJILLÄ

Uususkonnollisten ryhmien sanankäyttö tekee mahdottomaksi puhua mistään "luonnollisena", sillä nämä ryhmät ovat tehneet kaikesta sallimastaan - siis luonnottomasta, teennäisestä, kauttaaltaan kulttuurisesta - "luonnollisen" mallin. Tämä sanankääntö estää puhumasta mistään; puhunnan merkitysten tuhoaminen onkin ollut noiden ryhmien päämäärä. Kun mikä tahansa sana voi merkitä mitä tahansa, ei ole mahdollista puhua mistään.
Runoilijalle tällainen kielen tuho on kuolemaksi: jos sanoilla ei ole niiden historiallista, pitkästä käytöstä kumpuavaa merkitystä, jonka saa esille tarkalla ja hartaalla kuulemisella ja uusiin yhteyksiin asettamisilla, ei ole mitään tapaa puhua mistään tärkeästä. Ihmisen kokemus katoaa, kun se ei enää asetu siihen välittäjään, joka yhdistää ihmisiä toisiinsa. Jos kieli menettää juurensa, joka oli jaetussa kokemuksessa, kielellä ei ole käyttöä; jos juurta ei saa yhä uudelleen esille yhä uusissa puheissa ja keskusteluissa, kaikki tulevakin puhe on tuuleen kirjailua.

Seksuaalisuuden Pasolini koki luonnon ilmiönä, jolle kulttuurinen pakko voi kovin paljon ja kovin vähän. Kun kulttuurinen pakko tarttuu seksuaalisuuteen, ensin katoaa ilo, sitten tarve ja lopulta tunnistettavat muodot. Aggressio, viha, turhautuneisuus, ihmisten vainoaminen, sotahulluus, askeesi, lihan kieltäminen ovat seksuaalisuuden muotoja silloin, kun pakko on ottanut ne valtaansa. Pasolini ajatteli kuitenkin, että tämän kuoren alla, hyvin lähellä pintaa, on yhä olemassa seksuaaalisuuden luonto: vain kääntämällä etumerkki kerralla positiiviseksi, pakon luomat kummalliset ja vaaralliset muodot kokevat äkkinäisen metamorfoosin ja seksuaalisuuden ilo tulee esille.
Teknologia ja erityisesti yhteiskuntateknologia ovat Kirkon avustuksella tehneet kaikkensa, että seksuaalisuus ei olisi enää tunnistettavissa. Jokainen seksuaalisen halun muoto on muunnettu: usein huomaa, kuinka sanat, jotka äsken olivat vahvat ja suorat, muuttuvat toisen suussa pienin nyanssein vieraiksi ja veltoiksi, ikäänkuin vinon peilin heijastuksessa, hyvä pahaksi, ilo vihaksi ja riemu peloksi. Teknologinen ajattelutapa tekee halusta himoa, läheisyydestä valtaa, hellyydestä vaatimusta ja samalla hajottaa sen vastaanoton, joka oli kerran olemassa, ehkä hajottaa sen lopullisesti. On vaikea tehdä ehjäksi tapaa, jolla sanat tai hyväilevä käsi kerran menettävät tarkoituksensa. Vielä ilmeisempää tämä on kuvallisessa kerronnassa, jossa kuvat ovat jo menettäneet viattomuutensa.

Pasolini käsitteli elokuvissaan ja kirjoissaan seksuaalisuutta kaikenlaisissa ilmenemistavoissa. Hän osoitti, kuinka valta muuttaa yksilön halun, joka aiemmin kohdistui toiseen ihmiseen, kohdistumaan joukkoihin ja tavaroihin. Hän osoitti, kuinka herättämätön tai suuntaamaton nuoren halu voidaan suistaa vihaksi, ahneudeksi tai katkeruudeksi vain, koska tämän nuoren kohdalle sattuu petollisia ja omaa voittoaan tavoittelevia ihmisiä, joita ei voi rakastaa. "Petrolion" päähenkilö kulkee kymmenissä suhteissa ja etsii vastinettaan mutta tapaa vain maailman, jossa ei ole mahdollista huolehtia muusta kuin omasta hyvästään, muiden kustannuksella. "Teoreman" henkilöt huolehtivat omasta kuvittelumaailmastaan, johon ei mahdu muita kuin epätodellinen sankari, jonka lähtö tuhoaa sekä kuvitellut että todella tapahtuneen. Friulin runojen poika on niin yksin rakkauden ja kuoleman keskellä, ettei ole tietä nähdä, missä voisi toteutua se hellyys ja kauneus, jonka hän tuntee purkautuvan sisältään. Yhtä voimakas tunne on vain kuoleman odotus...
"tänään on sunnuntai,
huomenna on kuoleminen"

Kuvatessaan Giotton oppilaan kuvantekemistä Pasolini näyttää hehkuvin värein ja muodoin, kuinka kauniissa maailmassa taiteilija työskentelee ja kuinka kauniita ovat mallit, ihmiset, paikat, joista hän tekee kirkon seinälle freskoa. Jokainen pohje, joka kulkee taiteilijan editse, jokainen pakara, jokainen otsa, jokainen rinta on kuin huutamassa toisten ihmisten kauneutta ja ihanuutta, joka melkein tukkii taiteilijan silmät. Taiteilija yrittää nähdä tämän yli, yleiskuvan, mutta silti luonto hänessä sykkii noille ruumiin muodoille ja maiseman hekumallisuudelle.

Tämä on luonnollista seksuaalisuutta, jota ei tarvitse etsiä (itsestä, puistoista, taiteesta) koska se tarjoutuu joka hetki. Olemme kulkeneet pitkän tien kulttuurin kärryissä ja menettäneet silmiemme näön, mikä osoittautuu kohtalokkaaksi, koska nyt näemme toisissa vain hyödyn lähteen, nautinnon esineen, taloudellisen hyväksikäytön kohteen tai vastuksen, jota vasten voi kehitellä omaa erinomaisuuttaan. Ikäänkuin kauneus, joka on jokaisessa, olisi paennut, kadottanut loistonsa, koska annoimme sille nimiä, tavoitteita ja teimme siitä kuvan.

Pasolini toivoi, että jossain muualla, ehkä Mahgrebin alueella, olisi toisenlaista seksuaalisuutta, toisenlaista tapaa ottaa ihminen vastaan. Andre Giden ja kumppanien jalanjäljissä Marokko, Jemen, Tsad olivat vielä mahdollisia, mutta Pasolini sai huomata, että rahatalous on tuonut tullessaan piirteitä, joilta Gide vielä säästyi. Ruumiin, lämmön vaihtoarvo on jo löytynyt.
Tämä löytö ei hyödytä ketään. Heti sen löydyttyä itse arvo katosi ja nyt tehdään vaihtokauppaa toivon muistoilla. Kuten moni seksuaalisesti turhautunut tai vahingoittunut tietää, on vaikea antaa itselleen lupaa unohtaa esineenä oleminen ja tulla taas takaisin ihmiseksi, ikäänkuin paluu ihmiseksi loukkaisi jotakin arvokkaampaa, sitä, että oli hetken vaihdon kohde.
Pasolinille tämä muodonmuutos on kuitenkin tärkeämpi kuin kaikki ylpeys tässä maailmassa, kaikki loukkaantuminen, jokainen paha teko, jokainen kyllästyminen. Sillä vain ihmisinä meistä on mihinkään.

JV