VASEMMISTON RAPPIO

Pohjoismainen vasemmisto ei sulkenut Pasolinia syleilyynsä. Harva edes tietää, kuka on kyseessä. Pohjoismainen vasemmisto on nurkkakuntaista ja kateellista väkeä, joka on ryhtynyt vasemmistolaiseksi vain, koska silloin ei tarvitse lukea, kuunnella, seurata tahtumia maailmassa - eikä ajatella. Sitäpaitsi suomalainen vasemmisto voi hyväksyä homon vain äänestäjäksi; vähemmistöt - kansalliset tai sosiaaliset - eivät ole Suomessa poliittisesti tärkeitä. Vähemmistöjen, kuten romanien tai saamelaisten, asiaa ajetaan vain, jos on pakko. Koko ajatus vasemmistoälyköstä Suomessa on vitsi. Moni on itsensä tai kaverinsa sellaiseksi julistanut, mutta teot eivät puhu nimen puolesta.
Kuinka näin on päässyt käymään? Euroopassa on jo sata vuotta ollut taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta taustasta riippumatta älykköjä, jotka ovat ottaneet demokratian, yhteiskunnallisen tasa-arvon, koulutuksen, saatavilla olevan kulttuuritarjonnan ja kulttuurin monipuolisuuden tähtäimeensä, nämä vasemmiston KULTTUURIarvot, jotka ehkä kaikkia muita arvoja täsmällisemmin kertovat, miksi on oltava joku, joka puolustaa niitä, joilla ei paljoa ole. Myös Italian kommunistipuolueen puheenjohtaja oli aatelinen eikä tämä sisällä minkäänlaista ristiriitaa: poliittisen vakaumuksen sisältö ratkaisee, ei syntyperä. Berlinguer esiintyi puoluekokouksessa iskelmälaulajatar Iva Zanicchin kanssa; laulajattarella oli rubiinikorvakorut, joiden aiheena oli sirppi ja vasara. Tyyliä, huumoria!
Tai ehkä asia on kuitenkin toisin. Suomalainen vasemmistolainen oli köyhä ja sorrettu, jo monen sukupolven takaa. Hän oli omalla asiallaan, ei koskaan toisten. Hän on kaunainen oman sukunsa puutteen ja köyhyyden vuoksi eikä häntä kiinnosta henkinen tai älyllinen hyvinvointi. Häntä kiinnostaa saada pois raha ja mammona siltä, jolla sitä on. Kaunaisuudessaan hän huomaa, että toiset harrastavat kulttuuria, ne joilla on rahaa, kuten hän ajattelee. Niinpä kulttuuri on epäilyttävää, ainakin mikäli se ei ole selvästi aineellista ja siis pois otettavissa. Ajatteluhan ei ole pois otettavissa eikä arvostaminenkaan.
Pasolinin vuosikymmenellä, 60- ja 70-lukujen taitteessa, vasemmisto puhui paljon eliitistä ja elitistisestä. Kaikki, mikä oli pelkän aineellisen selviämisen kannalta tarpeetonta mutta kuului silti kulttuuriin, oli elitististä. Korkea kulttuuri oli elitististä, sen harrastajat olivat eliittiä, jolla oli jotakin, joka piti ottaa pois. Sanan "eliitti" merkitystä ei kummemmin pohdittu. Koska sana tarkoittaa valikoitua parasta, se tuskin voi olla diskriminoiva, sillä periaatteessa kaikki pyrkivät valikoimaan parhaan, ainakin, jos heillä on mitään tajua ihmisen tarpeista.
Nykyinen hyvinvointi-vasemmisto nalkuttaa kaikki hengiltä: se on saanut jo kaiken aineellisen ja nyt se on ymmällään, kun sekään ei riitä. Mitä muuta muka on ?
Pasolini esitti käsikirjoituksessaan "Petrolio" maailman, jossa kaikki ovat muuttuneet porvareiksi. Kummaltakin suunnalta on lähestytty tätä ei-kenenkään-toivomaa olotilaa: aateliset ovat rappeutuneet omistavaksi luokaksi, jolla ei ole muuta jäljellä kuin raha, ja työväestö on noussut kurjuudestaan omistamaan asuntonsa, autonsa ja osakkeita. Tämä kaventuminen ammoin sitten annettuun "luokkaan" on säälittävää, sillä porvari on aina ollut olemassa ja aina sitä on katsottu karsaasti. Porvari omisti mutta ei tarpeeksi, porvari oli saamassa lisää mutta ei koskaan tarpeeksi nopeasti, porvari pysyi nousukkaana, jonka kanssa kukaan ei halunnut olla tekemisissä.
"Petrolio" on kertomus Carlosta, joka on sekä rappeutunut alaspäin että kivunnut ylöspäin kuten nousukas. Hän on rappeutunut kulttuurisessa maussaan, arvostelukyvyssään ja ihmisenä, kun hän samalla on noussut yhteiskunnan arvoasteikossa itsenäiseksi ja omistavaksi. Hengen liukumäki ja mammonan lisäys ovat singonneet hänet halveksittavaan luokkaan, joka on ihmistä vanhempi. Pasolini laittaa vielä paremmaksi: Carlon muutoksessa on muitakin piirteitä, joista on vaivaa lukijalle, sillä yhteiskunnallisen asemansa lisäksi Carlo on outo myös sukupuolessaan. Carlon sukupuoli on muuttunut samassa muutoksessa epästabiiliksi: hän on milloin mies, milloin nainen, ikäänkuin porvarille olisi samantekevää sukupuoli, onhan porvari periaatteessa vailla sukupuolta. Jos tietyt ihanteet jaloudesta ja kunniasta elivät vielä aatelistossa (ainakin hengen aatelistossa), jos ylpeys ja katkeruus kasvattivat munaa työväestössä, sosiaalidemokraattien uusi porvaristo ei tarvitse kumpaakaan. Koska se ei voi kuitenkaan luoda mitään todella uutta (esimerkiksi sukupuoletonta olentoa), se elää sukupuolen ambivalenssissa. Kaikki ratkaisut sukupuolessa olisivat liian luovia luokalle, jolla ei ole kunniantuntoa eikä sisältöä.
"Petrolio" käyttää sukupuolen ambivalenssia kuvana sisällyksettömästä kulttuuri-identiteestä, joka on jäänyt vuosisadan verran jälkeen aineellisesta kulttuurista. Carlon sukupuoli on kuin Victorian ajan sukupuoli: ei ole jalkoja, ei rintoja, kuten ei ole lisääntymiselimiäkään eikä halua niiden käyttöön. Carlo on kiinnostunut oraalisen tyydytyksen antamisesta kenelle tahansa kunhan tämä toinen ei kysy hänen haluaan. Tämä on kuva uuden aikakauden sosiaalidemokraattisesta vitaalisudesta: uusporvari antaa väkisin vaikka kukaan ei halua! Paluu oraaliseen kulttuuriin, jonka nykymuodon kohtalona on suusyöpä…

JV