PORNOGRAFIASTA JA VAPAUTUKSESTA

Pasolinin tuotannon suhde pornografiaan ei ole hänen itsensä peruja. Ohjatessaan Elämän trilogiansa Pasolini työsti, käsitteli ja pystytti lihan, halun ja kertomuksen maailmaa. Vapauttava voima kaatui ympäröivään kulttuuriin, jota hallitsi eksistentiaalisesti kivulias polarisaatio. Yhtäältä ruumiillisuus oli häpeä, seksuaalisuus kaukana naivista ilosta, kahleissa, suuri tuntematon. Toisaalta ihmisistä oli kasvamassa yhä voyeristisempiä, seksuaalisuuden representaatioista yhtä yleisempiä ja yleispätevämpiä stereotypioita. Iloa tulviva, ehjä, spontaani, autenttinen seksuaalisuus pakeni taas asteen verran vaikeammin tavoitettavaksi uusien ajattelun ja kuvaamisen koneistojen katveeseen – ja Pasolinin trilogia juuttui pornografian luokitukseen kuin ketunrautaan.

Vuosia Elämän trilogian jälkeen pornografia aloitti todellisen maailmanvalloituksensa, vaikka sillä pitkä historia onkin.
Mario Perniola kirjoitti taannoin Ágalmaan pääkirjoituksenomaisen tekstin pornografian emansipatorisesta roolista, tai pikemminkin sen puutteesta nykykulttuurista. Valistushenkisten libertiinien aikakaudesta (1600-1700-luku) 1960-luvun rajojenrikkojiin asti kaikki pornografinen kuvaus toimi muurinmurtajan tavoin – kuin voikukka siellä täällä olisi pystynyt punnertamaan asvaltin läpi, jolla yritettiin peittää totuutta, eroksen rannatonta merta, ruumiillisuuden kätkettyä avaruutta.
Valtakoneisto ei vain suostunut hyväksymään ja tunnustamaan seksuaalisuutta. Tällaisessa tilanteessa kaikki kuvaukset punnersivat auki lukkiutunutta suhdetta siihen.
Sittemmin seksuaalisuus on keksitty moneen kertaan ja monin tavoin – Reichista ja Kinseystä nykypäivän joka paikasta tursuavaan esittämisen ja neuvonnan tasapäistävään tarjontaan. Seksuaalisuuden kuvauksesta on tullut normien hallitsema ilmaisujen ja kuvausten kirjo. Siitä on tullut keskeistä kauppatavaraa, muotti joka vetää arsenaaliltaan vertoja toimistojen hengettömille pukukoodeille. Asentojen, ihannemittojen, roolimallien seksuaalisuus on kasvava sarja häkkejä, representaation läpäisemätön matriisi, jonka läpi joudumme yhtä työteliäämmin sysäämään itseämme tuntemattomaan, jota eivät hallitse liiat mallit, lukot ja asenteet, avantgardistisista ”kokeilunhaluista” ja pakkomielteisestä suorittamisesta puhumattakaan.

Perniolan keskeinen huoli on kuitenkin kasvatuksellinen, ja se liittyy misogyniaan. Yhä suurempi osa pornografisesta ilmaisusta keskittyy nöyryytyksiin. Andrea Dworkinin aikanaan esittämä provosoiva väite, jonka mukaan pornografiaan siirtyminen on merkki miesten kasvavasta pelosta naisia kohtaan ja siihen reagoimista ei välttämättä ole niin kaukaa haettu. Karnevalisoivatko miehet pornografian kautta kokemaansa seksuaalista alemmuutta, tunnetta kyvyttömyydestään tyydyttää naista?
Toki Dworkinia on retuutettu teoreettisesti tavalla jos toisella tämän väitteen jälkeen, siksikin että pornoa on myös vähemmistöille, ja siksikin, että siitä on tullut joillekin pariseksin osa, joillekin niin ilmiselvästi seksuaalielämän laajentuma, ettei voi ajatella sen vain korvaavan jotakin ”autenttista”. On jo selvää, ja pornon maailma niin laaja, paikoin normaalikulttuurista poikkeavakin, että täytyy olla niitäkin, jotka eivät tule löytämään suurempaa tyydytystä niin sanotusta oikeasta maailmasta.
Koko korvikeajattelu, johon Dworkinkin kuuluu väitteineen, on tietysti klassista massakulttuuriteoriaa, josta pornografiakeskustelussa on ollut yhtä vaikea päästä irti kun kaikessa muussakin mediasta ja massakulttuurista käydyssä keskustelussa.
Mediamme lisääntyvät samoin kuin niiden tuottamat sisällöt. Maailmamme, jopa heideggerilaisittain ajateltuna (Silleen jättämisessä Heidegger muistuttaa meitä siitä ettei media tarjoa meille todellista maailmaa, mutta olemme tulleet jo pitkän matkan tämän suhteen), laajenee laajenemistaan.
Samalla rajat rikotaan yhä uudestaan, niin että se osa massakulttuuria, jota pidämme epäinhimillisen ilmentymänä, kasvaa sekin. Ollaan kuin pakonomaiseksi käyneessä SM-suhteessa, jonka pohja ei enää ole ilossa, riskissä tai sopivassa kivun tunteen lisäämisessä – välillä tauoissa – vaan jatkuvassa ruuvaamisessa ylöspäin, siinä samassa ylensyönnissä, internetissä surffailun, tietokoneella pelaamisen ja viihteen kuluttamisen, miksei jo liikunnankin ahnehtimisessa, tyhjyyden täyttämisessä liialla, yltäkylläisellä, aina yhä kovemmalla ja aina yhä kierompia kiihotuksen keinoja keksivällä.

Suhteessa nykypornoon Elämän trilogia on vihdoinkin paljastanut kasvonsa, kiitos lohduttoman tilanteemme. Nyt ne näyttävät värikylläisiltä, helliltä, ilosta ja pyrinnöstä hajanaisilta, kuin askeleen verran lähemmiltä eläimen seksuaalisuutta, jota niin pidämme viattomuuden perikuvana seksuaalisuuden kentällä.
Tähän ei voi olla ajattelematta Pasolinin usein entusiastisesti käsittelemiä prostituoituja. Toki prostituoitujen asiakkaat ovat aina olleet mielikuvitusrikkaita, kuten voidaan päätellä kirjoista antiikin ajoista de Saden hirmutöihin ja myöhempien aikojen tunnettuun kirjoon asti. Silti katuprostituoitu siinä arkaaisessa kulttuurissa, jonka Pasolini näki katoavan kulutuskulttuurin alta, ei ollut vielä median mallien uhri. Kun nykyään lukee prostituoitujen kokemuksista, kun tietää miten steariinilla leikkiminen pornossa johtaa asiakkaiden haluun leikkiä kuumalla steariinilla prostituoitujen kanssa, kun tajuaa miten kaikki rankkuuden tason kohotukset audiovisuaalisessa kulttuurissa löytävät tiensä prostituoitujen kohtaamiin vaatimuksiin, ihmiskaupan samalla kiihdyttäessä tahtiaan globaalisti, pornografia on eettisempi kysymys kuin ikinä, ja pornograafisen ilmaisun ja emansipaation suhde muuttunut herkemmäksi kuin olisimme pari vuosikymmentä sitten pystyneet kuvittelemaankaan. Eikä enää päästä mihinkään kun näytetään lisää, enemmän, ennen näkemätöntä.
Ja hyvin menestyvien ja työssään viihtyvien prostituoitujen lisäksi meillä on tämä kasvavasti liikkuva median jälkiä kantava massa harteillamme, joukko alemman kastin orjia, johon pornografiassa käytetty luovuus iskee kuin poltinmerkki, frustruoituneiden miessubjektien kautta. Kun pornossa jotakin kalifornialaista onnenonkijanaista retuutetaan hiuksista, sataa muuta retuutetaan samalla tavalla, filmin innoittamana, bussissa lähellä Puolan rajaa, epätoivoisten albanialaisten kansoittaman maantien reunalla Italiassa, tai seksiturismin klassisissa maanpäällisissä helveteissä Thaimaasta Meksikoon.
Ja kun Elämän trilogiassa oli vielä tärkeä muistuttaa ihmisiä heidän halustaan, halua tyydytetään nyt niin monella tavalla, että olemme jo muiden kysymysten äärellä. Lehtiä selaava aikamatkalainen ymmärtäisi helposti, että ihannemitat, suorituspaineet, teknisyyden ja mittojen ylikorostaminen, ynnä monet muut asiat, ovat ajaneet meidät tilanteeseen, jossa vanhojen libertiinien, vapautusrintamien ja pornograafikkojen on syytä pysyä valppaana. Seksuaalisuuden representaation tsunamin jälkeisessä maailmassa meillä on uudenlaisia traumoja ja vapautuksen tarpeita hoidettavana, herkistyneistä itsetunnoista ja kiristävimmistä seksuaalisen olemisen malleista siihen miten visuaalisuus kasvavasti ylikorostuu muun aistisuuden kustannuksella.

On hyvä aloittaa katsomalla Tuhatta ja yhtä yötä, Decameronea ja Canterburyn tarinoita, ja miettiä missä pasolininen murtuma nyt on, ja miten sen voisi avata, vapauttaa iloksemme. Ja miten seksuaalisuus voisi meille olla avoimessa, samalla kun se olisi mahdollisimman vähän kärsimyksen generaattori tässä maailmassa jossa perhosen siiven heilahdus mediassa voi aiheuttaa raipaniskujen myrskyn kehitysmaissa.

MR